Vuosi elämästäni.

26.12.2014. Perjantai. H-hetki: se on tulossa. Ohjelma: jouluähky

Joulukuun 16 ryhävalaan mallinen mies huomasi olleensa juomatta alkoholia 365 päivää peräkkäin. Ensimmäisen kerran vastaavaa oli tapahtunut kultaisella 80-luvulla. Veikkaus: vuonna 1987. Aikamoista. Mies katsoi peiliin. Oliko mikään muuttunut? Ei. Peilistä nimittäin tuijotti se sama suurisilmäpussinen ja -vatsainen mörkö kuin vuotta aiemminkin. 

Mies ajatteli tarkemmin. Aika moni asia on muuttunut. Aamulla viideltä se ei ehkä tosin näy peilistä. Listasin viisi muuttunutta asiaa.

1. Housujen kanssa joutuu käyttämään vyötä. Muutama vuosi sitten piukeisiin    puvunhousuihin mahtuisi melkein kaksi Lauria. 

2. Aamulla on helpompi herätä. En ole nukkunut vuoteen yli kahdeksaan aamulla. Jokaisena aamuna olen myös herännyt sieltä, mistä olen suunnitellutkin herääväni. Aamutelkkarin lastenohjelmat ovat edelleen huonoja ja vielä huonompia.

3. Kissat ovat lopettaneet suuni käyttämisen käymälänään viikonloppuöisin.

4. Itsensä fyysinen romuttaminen ei liity alkoholinkäyttöön. Se onnistuu myös perustyperyydellä ja pallopeleillä.

5. Juomakulttuuristakin on opittu: Baareista saa myös kahvia, jossa ei ole jallua.

Ei pöllömpää. Hymy naamallaan mies suuntasi töihin. Bussilla. Ulkona oli kyrväkkä keli. 

Ja lopuksi sananen alkoholilainsäädännöstä. Ei se viina holhoamalla ihmisiltä lopu. Voitteko pitää ne baarit auki vaikkapa vähän nykyistä pidempään, niin saa pieni hento ihmistaimi istumapaikan yöbussissa. Hintoja voisi myös laskea, niin porukka pysyy siellä baarissa ilakoimassa, eikä huuda tossa pihalla.

Ei muuta.

Kiitollisuus.

29.11.2014. Lauantai. Ohjelma: 3xnilkkajumppa ja 30min juoksulenkki.

Aamu. Kello on seitsemän. Olen kiskonut verkkarit jalkaan. Pipo on päässä. Poistun ovesta muiden jäädessä nukkumaan. Ulkona on räntäisää. Tyypillinen juhannussää. Jännittää. Ensimmäinen juoksulenkki sitten toukokuun alun. Laitan musiikin päälle. Ryntään (tai oikeammin köpöttelen) pimeyteen.

Tiedostan jokaisen askeleen. Jalka reagoi kamaraan. Ei satu. Tuntuu oudolta. Musiikki pauhaa. Hiivin eteenpäin. Tuntuu kuin koko kaupunki katselisi hiipivää talipalloa. Ensimmäinen kilometri vastaa henkisesti maratonia.

Lihakset lämpenevät. Jalat tottuvat uusiin liikeratoihin. Vauhti lisääntyy. Kuulokkeista tulee Blur -orkesterin Park life. Tekee mieli tanssia. Jätän kuitenkin tanssiaskeleet ottamatta. En halua järkyttää rauhallisesti heräävää lähiötä. Olen onnellinen. Voin taas juosta.

Matka jatkuu. Rytmi on löytynyt. Yhdessä vaiheessa itken ilosta. Sitten nauran. Melkoinen vuoristorata. En olisi vielä kuukausi sitten uskonut selviäväni ilman leikkauspöytää. Kilometrit seuraavat toistaan. Juoksu tuntuu edelleen hyvältä.

Tajuan lopettaa 35 minuutin kohdalla. Mieli olisi tehnyt juosta enemmän. Olo on voittajan.

Kiitos fysioterapeutille. Ja kaikille muille kannustajille. Ilman teitä en olisi tässä.

Aivan mahtava olo.

Lihas

1.11.2014. Lauantai. H-hetkeen?

Ohjelma: 2xkuntopiiri ja 3-4krt nilkkajumppa.

Torstai. Fysioterapia. ¨ttu tää on ihan lukossa tää sun jalkas. Mitä sä oot tehny tälle?¨

Hetken päästä ryhävalaan mallinen mies huutaa ja itkee laverilla. Nilkka venyy, paukkuu ja rutajaa. Fysioterapeutit lokeroituvat miehen mielessä samaan ihmisryhmään hammaslääkärien ja musiikinopettajien kanssa. Ammattikunta, joka on profiloitunut kostamaan ja siirtämään lapsuuden traumansa seuraaville sukupolville. Pian fyysinen tuska helpottaa. Henkinen on vasta alussa. Mies oppii seuraavat asiat itsestään: Lihakset ovat surkastuneet. Et osaa kävellä, seistä tai kyykistyä. Olet liikkunut väärin jo monta vuotta. Putoaminen maan pinnalle on nopea ja kivulias.

Jalan kuntoutusta harjoitellessa tulee ensimmäinen kehu. ¨Et sä ihan toivoton ole. On täällä joku ajatus liikeradasta.¨ Mies ei ole koskaan ollut itsestään niin ylpeä, kuin oppiessaan nostamaan oikean isovarpaansa irti lattiasta ilman tukea. Ja heti kolmannella yrityksellä. Tunti kuluu nopeasti. Askel kotiinpäin on kevyt.

Nilkkaa on nyt kuntoutettu ohjeiden mukaan kolme päivää. Miehellä on uusi vihollinen. Tasapainolauta. Saatanan keksintö. Siihen kulminoituu kaikki maailmantuska. Mies istuu sohvan reunalla. Laittaa jalan laudalle. Liikkeet ovat pieniä. Kivuliaita. Epävarmoja. Viiden minuutin harjoittelun jälkeen on pakko lopettaa. Kehitystä on kuitenkin jo tapahtunut jo muutamalla harjoituskerralla. Liikkeet ovat varmempia. Kestävyys on parantunut. Mies on päättänyt oppia käyttämään torstaina löydettyjä lihaksiaan.

Onneksi kaikkea liikuntaa ei ole kielletty.

Mies aikoo vielä jonakin päivänä juosta, triathlonoida ja miekkailla.

Askel.

17.10.2014. Perjantai. H-hetkeen ?

Ohjelma: 2x70min fillarilla ja 4xjalkajumppa

Aamu. Pakkanen. Ryhävalaan mallinen mies kiskoo isoisä -henkiset, psykedelisillä kuvioilla varustetut pitkät kalsarit verhoamaan massiivisia reisiään. Tämän erotiikantappoasun päälle vedetään pyöräilytrikoot. Tuplavarmistus. Pipo päähän. Hanskat käteen. Rinkka selkään. Musat täysille. Pyörän päälle. Eteenpäin.

Pukeutuminen osui melkein kohdilleen. Mies ei palele. Hikoilee kuin sirkussika saunassa. Hikipuro jäätyy suoniksi tienpintaan. Toivottavasti jalankulkijoilla on piikit kengissään.

Eilinen fysioterapia toi kaikkeen liikuntaan uuden teeman. Mies keskittyy nilkkansa asentoon. Eksyy ensin. Sitten meinaa ajaa ojaan. Nilkan asento on kuitenkin hyvä. Se on nyt pääasia. Vähitellen liikerata alkaa automatisoitua. "Ha, ha, haa-aa. Pump it. Louder. Ha, ha, haa-aa." Mies jollottaa, kuullostaen metsässä kakkaavalta hirveltä. Äänettömästi vaihtavat kanssaihmiset tien toiselle puolelle. Häpeä. Se iskee myöhemmin.

Pyörä parkkiin. Askeleet seuraavat toistaan. Mies opettelee kävelemään. Ei muuten ole helppoa.

Iltapäivän lenkki on helpompi.

Ilma on lämpimämpi.

Puhjennut sisäkumi ei haittaa.

Projekti etenee.

Aurinko paistaa.

Taapero.

16.10.2014. Torstai. H-hetkeen ?
Ohjelma: fysioterapia

Eilen oli pelätty tuomiopäivä. Ortopedi. Tapaaminen kesti vartin. "Sulla on täällä tällainen kuluma. Ja täällä. Ja täällä. Ja muuten täällä. Ja..." Esitelmän edetessä muodostui aivoihini kuva amputaatiosta. Verilammikoista. Suolenpätkistä. Pyörätuolista. Hautakivestä. Olin väärässä. "Ei lähetä vielä leikkaamaan, koska siinä on riskejä. Sä oot tollanen urheilullinen kaveri (en aistinut sarkasmia), niin kokeillaan ensin pari kuukautta fysioterapiaa. Tässä on sulle lähete." Jahas. Ei kai siinä sitten. Kiitin ortopedisetää ja poistuin poliklinikalta. Varasin ajan fysioterapeutille.

Fysioterapia. En oikein tiennyt mitä odottaa. Mielikuvissani näin Jane Fondan tahtiin trikoissaan väkipakolla jumppaavia mummoja ja Vietnam-veteraaneja nojapuilla. Petyin taas. Vittu. Ihme touhua. Terapeutti oli mukava. Ei hikinauhaa. Ei nojapuita. Ei Jane Fondaa.  Sen sijaan oli antoisaa keskustelua ja jalan tutkimista ja seikkaperäistä ohjeistusta. Asetettiin myös tavoite. Minut saadaan taas juoksemaan. Triathlonoimaan. Miekkailemaan. Kelpaa.

Selvisi seuraavat asiat: Jalka on jäykkä. Jalkaterä on kääntynyt sisäänpäin. Kaikki lihakset ja jänteet ovat lukossa. Varvas on jollain tapaa viturallaan. En osaa kävellä. Enkä ilmeisesti myöskään seistä. Hiljaiseksi veti. 

Nyt opettelen uudestaan kävelemään.

Sitten aion opetella juoksemaan.

Tahtotila on.

Ja nyt on myös ohjeet.

Tästä se taas lähtee.

Olen valmis.

Olen taapero.

Tunneli.

7.10.2014. Tiistai. H-hetkeen? Ohjelma: magneettikuvaus.

Odotettu päivä. Tämän eteen on tehty töitä. Kuunneltu jonotusmusiikkia. Sitä yhtä biisiä. Monena päivänä. Aamuisin ja iltapäivisin. Alunperin ajan piti olla kuukauden päästä. Palvelu puhelimessa on ollut hyvää ja asiallista. Vaihteen irmat ovat jo vähän kuin vanhoja kavereita. Lopulta sain ajan siirrettyä tähän päivään.

Kuin olisi ensimmäisille treffeille menossa. Sydän hakkaa. Suu kuivuu. Rohkaisuryyppy ei tekisi pahaa. Tein virheen. Googletin sairaalan kuvaa. Tuloksissa oli hirmu monta aukirevittyä jalkaa. 

Pääsen ajallani pukukoppiin. Tuttavallinen rouvashenkilö ohjeistaa ottamaan korvakorut ja muut metallit pois päältä. Housut vaihtuvat sairaalan hailakanvihreisiin potilasverkkareihin. Erehdyn katsomaan peiliin. Minua katsoo lobotomiapotilas, joka on hukannut nenäliinan päästään.

Kuvaushuone. Mieleen tulee tieteiselokuvan mielisairaala. Huone on valkoinen. Katossa oleva lamppu on peitetty pleksillä, jossa on sininen taivas ja valkoisia pilviä. Pleksistä on helppo pestä roiskeet pois. Keskellä huonetta on pesukoneen näköinen, yllättäen valkoinen laite, jonka keskellä on jalan mentävä tunneli. Pesukoneen edessä on yksijalkaisille tehty gynekologin tuoli. Istun tuoliin. Hoitajan kanssa yhteistyössä survotaan jalka luonnottomaan asentoon sinne tunneliin. Tuetaan se tyynyillä paikalleen. Kipu on aika mojova. Saan kuulokkeet korviini. Kuvaus voi alkaa. Tai ei voi. Jalkaa runnotaan parempaan asentoon vielä viisi kertaa.

"Seuraavaksi kuulemme Jean-Pierre Papinin soittavan Claude Makelelen 1723 rakennetuilla uruilla Michel Platinin sonetin seitsemälle sellolle ja viidelletoista kukkopillille. Musiikin sovitus Laurent Blanc." -Kehrää tekoaistillisesti hunajainen naisääni kuulokkeissani. Suljen silmäni. Musiikki on kuin hautajaisissa. Sieluni silmin näen arkkuni liukuvan hihnalla kohti Moolokin kidan ahnaita liekkejä. Huudan ajatuksissani hoitajarouvaa vaihtamaan kanavaa. Turhaan. Kukaan ei kuule.

Tunnin kuluttua hoitaja auttaa minut pois tunnelista ja tuolista. Olen kuulemma hyvä potilas.

Kiitän kohteliaasti.

Ulkona paistaa aurinko.

Viikon päästä on ortopedi.

Saa nähdä paistaako enää silloin.

Kyrpä.

11.9.2014. Torstai. H-hetkeen?

Ohjelma: 2xtunnin lenkki pyöräillen.

Sainko otsikolla huomiosi? Hyvä. Nyt. Tärkeää asiaa voimasanojen säestämänä. 

Kukaan ei ole kuolematon. Ei edes nuori pyöräilijä. Kiinnitin huomiota kanssaliikkujiin ajaessani tänään töistä kotiin. Vastaani ajoi pyörillä paljon koululaisia. Huomioita:

Ala-asteen pienimmät ajavat vielä jonossa. Päässä on kypärä. Fillareissa on viirejä ja härpäkkeitä. Pienet kulkijat näkyvät kauas. Tämä on hienoa. Lapsista pidetään huolta. Nämä juniorit kuitenkin katsovat silmä kovana vanhempia pyöräilijöitä.

Kaikista yli 12-vuotiaista vastaantulijoista ehkä kahdella kymmenestä oli päässään kypärä. Yhdellä kymmenestä oli pyörässään valo. Helvetin monella oli kädessään älypuhelin ja asiaa vieressä polkevalle. Tämä koski siis myös aikuisia.

Näin yhden kolarin ja ehkä 20 läheltä piti -tilannetta tunnin aikana. Ihan oikeasti aikuiset! Yrittäkää nyt jumalauta käyttää sitä kypärää: se parantaa monen ulkonäköä ja tukan voi kammata myös perillä. Ei myöskään haittaa odottaa niitä vihreitä liikennevaloja tai hidastaa risteyksissä. Lapset katsovat teistä mallia.   Se porukka ei tee niinkuin te sanotte. Se matkii teidän tekojanne.

Tiedän mistä puhun. Olen halkaissut kaatumalla 2 kypärää. Molemmat väistäessäni holtitonta vastaantulijaa. Kaikki eivät hallitse pyöriään yhtä hyvin. Aina voi tapahtua jotain yllättävää. Sitten sattuu. Ensin päähän ja sitten naamaan.

Olkaa esimerkkejä.

Hyvässä.

Ei aina ole niin kiire.

Otsaani kasvaneen kyrvän saa näppärästi piiloon kypärän alle.

Sieniretkellä.

9.9.2014. Tiistai. H-hetkeen ?

Ohjelma: tunti fillarilla.

On syksy. Sataa. Maailma on täynnä sieniä. Kosteudessa joidenkin lenkkareihin pesiytyvät jalkasellaiset. Minulla sen sijaan kasvoi otsaan tatti. Sairastellessa oli nimittäin liikaa aikaa lukea uutisia iltapäivälehdistä. Viime viikkojen top 3.

1. Erään kansakuntamme keulakuvista sanoutui lööpeissä kerhoineen irti prostituutiosta. Hyvä. Puoluetuki on siis riittävää, eikä pepunmyyntitalkoisiin ole tarvetta. Ostajia olisi varmaankin kyllä riittänyt. Jäin kaipaamaan Iltapäivälehtien ota kantaa webbikyselyä aiheesta: Ostaisitko perseen? Kyllä vai ei?

2. Kaikki Espoon, Suomen, Euroopan, maapallon tai universumin elävät olennot ovat viestitelleet eräälle kansanedustajalle lastenvaunuista. Niistä on otettu kuvia. Videoita. Tehty lauluja. Leffa ja kirjatrilogiat ovat tuloillaan. Lastenvaunut ovat Espoossa pahasta. Niitä on väärillä ihmisillä. Vaunut ovat myös liian uusia tai käytettyjä. Naapurilla on aina paremmat. Lastenvaunut tulisi poistaa kaikilta. Lopullisesti. Lapsia pitää kantaa. Pyörä on jeepelin keksintöä.

3. Raha puhutti kovasti. Ministerisfrouva mietti, että onko Suomessa joku joka tienaa alle 2600€ kuussa. Oli niitä ilmeisesti muutama. Täti sai postissa palkkakuitteja. Onneksi julkisuuteen tuli joku normaalituloinen 6000€/kk palkalla kituuttava yksinhuoltaja kertomaan, ettei sillä pärjää. Jäin miettimään oliko kyseinen yksinhuoltaja Espoosta? Ja olivatko lastenvaunut uudet vai käytetyt?

En ehkä enää ikinä lue lehtiä.

Menen metsään.

Pistän sienet pannulle ja syön ne.

Asenne.

6.9.2014. Lauantai. H-hetkeen?

Ohjelma: pakkolepo

Eilen piti mennä. Ei onnistunut. Jalka ei ole kunnossa. Lääkäri ei tiennyt syytä. Sain lähetteen ortopedille. Ajankohdasta ei mitään tietoa. Viikon päästä pitää soittaa perään jos mitään ei kuulu. Voivat sitten samalla leikata Turun pois otsastani. Odottaminen ja epätietoisuus on pahinta. Leikataanko? Tulenko kuntoon? Juoksenko enää koskaan? Tuleeko Paavo Väyryseltä parane pian kortti, jos kauniisti pyydän?

Positiivista asennetta on välillä hankala löytää. Yritän. Perhe, ystävät ja työtoverit: Minulla on loistava verkosto, joka ymmärtää ja tukee. Pystyn käymään töissä. Voin yhä pyöräillä. En tarvitse joka päivä särkylääkkeitä. Parin viime viikon aikana on ollut jopa muutama päivä kun ei ole koti- tai työmatkalla satanut. Hyviä asioita.

Tavoitteita voi siirtää.

Ne voi asettaa uudelleen.

En luovuta.

Odotan.

Vaikka ottaahan se päähän.

Pieni talo preerialla.

23.8.2014. Sunnuntai. H-hetkeen 12 päivää.

Ohjelma: 50m lenkki ja kuntopiiri.

Ryhävalaan mallinen mies on täynnä tarmoa. Hän solahtaa lenkkivaatteisiin. Ajattelee korjaavansa uudet makkarankuorihenkiset juoksuhousunsa. Virittää sykemittarin. Päivittää soittolistan. Ampaisee pihalle. 

Tästä se lähtee. Ensimmäinen juoksulenkki kolmeen kuukauteen. Ja tähän se loppuu. 50 metriä lähtöviivasta. Jalka ei vaan kestä. Ensimmäisistä askeleista lähtien tuntuu painetta. Joka askel tuntuu yhä pahemmalta. Ei pysty. Järki pakottaa lopettamaan.

Mies itkee harvoin. Katsoessaan Pientä taloa preerialla ja nyt. Ingallsin Laura juoksi alkuteksteissä alamäkeä. Mies ei pysty edes siihen. Nöyrtyneenä ja allapäin mies palaa kotiin. Hissillä.

12 päivän päästä pitäisi olla triathlonkunnossa. 

Jännäksi menee.

Jatkan harjoituksia.

Ensi kerralla menee jo sata metriä.

Lahko.

21.8.2014. Torstai. H-hetkeen 15 päivää.
Ohjelma: 2x60min polkupyörällä.

Palaute. Se on parasta. Tänään sitä tuli kolmesti. Ensimmäinen palaute oli positiivinen. Työmatkalla vanha ystävä kehui blogia. Ei siitä sen enempää. Kiitos Jussi.

Hieman myöhemmin ajauduin keskusteluun.
"Moi. Mä oon lukenu sun blogia, se on tosi kiva."
"Kiitos." (Vanhemmiten sitä ajoittain muistaa käytöstavat)
"Sitä lukee tosi mielellään, koska sä et tuputa uskoas siinä oikeestaan ollenkaan."
"??? Siis niinku..tota..öö.. häh.. vittu.. siis..mitä..niinku..???" (Harvoin sitä jäätyy, mutta kun se tapahtuu, niin se tapahtuu kunnolla.)
"Niinko sähän oot tullu uskoon ku sä et juo ja tollee."
"Okei."
"Et kiitti. Jatka samaan malliin. Sua on kiva lukea."
"Joo."
Poljin paikalta ihan hippasen hämmentyneenä.

Eikä siinä vielä kaikki. Hieman myöhemmin. Tuttava 3.
"Moi. Sulla on hyvää tekstiä."
"Kiitos." (Käytöstavat ihme kyllä pelaavat myös hämmentyneenä.)
"Mihin lahkoon sä oot liittynyt?"
(Tällä kertaa olin varustautunut, verbaalinen veitsi leikkaa ilmaa kuin mummo eilistä pullaa.)
"Joo, mä oon kohta vuoden ollu naprapaatti." (Yritin olla hauska.)
"Ai. Jännä. Mä oon kanssa miettiny, mut kyl mä haluun käydä baarissa. Ei musta olis tohon." (Pieleen meni.)
"Joo. Se tuli mulla aika yllättäen. Vähän niinkuin naksahti selkärangasta."
(Kun se kuoppa on kaivettu, niin kaivetaan sitä syvemmälle kunnes hukutaan.)
"Hei toi on oikeesti tosi kunnioitettavaa. Sä oot muuttunu tosi paljon. Nähään."
"Joo. Nähään."

Näin tänään. 

Mitäs me naprapaatit.

Viikon ensimmäinen pyörälenkki kastumatta.

Se oli kiva.

Valinta.

18.8.2014. Maanantai. H-hetkeen 18 päivää.

Ohjelma: 60min fillarilla, kuntopiiri.

8 kuukautta sitten. 20 astetta pakkasta. Olin kauttaaltani jäässä. Jäätävässä laskuhumalassa. Kävelemässä pikkujouluista kotiin. Pienessä, spriin kyllästämässä päässäni kypsyy ajatus: en halua enää krapulapäiviä. Seuraava aamu. Herään sohvalta. Lapsi huutaa. Päätä särkee. Suussa maistuu kissan virtsa. Eilisellä kävelyllä syntynyt ajatus palaa mieleeni. Ei enää tätä.

Valitsin krapulattomat aamut. En ole katunut. Tuntuu hyvältä. Veikkaan läheisten olevan tyytyväisiä valintaani. Käyn edelleen baarissa. Tapaan ystäviä. Tuopin sijasta edessäni on colaa tai kahvia. Saatan lähteä ennen pilkkua kotiin. Se on muuttunut.

Ottaisi päähän, jos baarit menisivät aikaisemmin kiinni. Ihmisillä olisi kiire vetää itsensä humalaan. Jatkot alkaisivat aiemmin ja nukkumisrauhani olisi uhattuna. Työpaikkojen menetyksestä en puhu. Kaikki sen toivottavasti tajuavat.

Viime keväänä valitsin urheilun. Kahdeksantoista päivän päästä on triathlon.

Nyt olen ollut viikon polttamatta tupakkaa.

Mitä helvettiä on tapahtunut?

Jos tämä on se kuuluisa kriisi, niin ei tästä haittaa ole.

Käykää ihmiset keikoilla ja baareissa!

Jos ette käy, niin niitä ei pian ole.

Se olisi tylsää se.

Hämmennys.

14.8.2014. Torstai. H-hetkeen 22 päivää.
Ohjelma: venyttely ja kuntopiiri.

Kohtaaminen:

¨Sä oot kyllä sporttinen jätkä.¨
Ryhävalaan mallinen mies katselee ympärilleen. Missä menee joku urheilijanuorukainen. 
Hetkinen. Se puhuu mulle. Mies häkeltyy.
¨Hähvittu?¨
Mies reagoi melkein käytösoppaan mukaisesti. Näin saat mammonaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa.
¨Nii. Sä näytät siltä, että oot hyvässä kunnossa.¨
Mies tajuaa olevansa rehellisen kehun kohteena. Hämmennys ei juuri helpota.
¨Öö. Kiitti. Joo. Oon mä vähän urheillu niinkutota.¨
Punastellen mies liukenee sivummalle naama punaisena kuin rakastuneen sielu. 

Mitä just tapahtui? Sporttiseksi miestä on kehuttu viimeks... Ei ikinä. Jännä. Kaskelottius here i come! Kehut tuntuvat hyviltä.

Kehukaa toisianne! 

Olette kauniita! 

Viisaita! 

Hyviä! 

Parhaita! 

Nykyisessä vittuiluun ja syyllisten etsintään keskittyvässä kulttuurissamme on liian vähän kehuja. 

Ryhävalaan mallinen mies palautetaan maanpinnalle. Sisarenpoika juoksee äitinsä luokse Homer Simpson -frisbee käsissään. Iloinen huuto kaikuu pihalla: ¨Äiti kato! Lauri-eno!¨

Ryhähävalaan mallinen mies hymyilee. 

Se on silti sporttinen jätkä.

Sade.

12.8.2014. Tiistai. H-hetkeen 24 päivää.

Ohjelma: 2 tunnin fillarilenkkiä, 45min sauvakävelyä, kuntopiiri ja venyttelyä.

Suomalaisilla on taipumus yllättyä sääilmiöistä. Kesken eilistä aamulenkkiä alkoi sataa. Taivaalta tuli vettä. Kiinnitin huomiota ihmisten reaktioihin:

Jalkakaytävillä liikkuvat ihmiset muistuttavat baarista pilkun jälkeen ulos ohjattuja piripäisiä oravia. Kaikki juoksevat minne sattuu. Kukaan ei näe mitään. Vauhti on pääasia. Maailma on hetkessä täynnä raajoja, sateenvarjoja ja hallitsematonta kaaosta. 

Pikantin mausteensa edelliseen tuovat sateen yllättämät pyöräilijät. Ilmeisesti vauhdin lisääminen vähentää kastumisen riskiä. Kaikki polkevat kuin hullut. Liikennevalojen ja pyöräteiden merkitys unohtuu. Kukaan ei myöskään pysähdy. Ei edes vahingossa. Eikä katso ympärilleen.

Autoilijat eivät pelkää kastumista. He istuvat sisällä ja ajavat autojaan. Eivät usko kenenkään liikkuvan ulkona sadesäällä. On olemassa vain autoja. Pyöräilijät löytävät itsensä konepelliltä.

Pitäisikö kaikkien liikkujien hidastaa joskus sateella? Katsoa ympärilleen. Antaa sateen kastella.

Tänäkin aamuna satoi. 

Puoli kuuden aikaan tie oli tyhjä. 

Sai polkea rauhassa. 

Parasta ikinä.

Testi

9.8.2014. Lauantai. H-hetkeen 27 päivää.

Ohjelma: kuntopiiri

Rakas päiväkirja. Viikko sitten sain idean. Tavalliseen tapaani, hetkeäkään ajattelematta, päätin toteuttaa sen. Pakkasin aamusella vaihtovaatteet ja kolme litraa vettä reppuun. Latasin mp3-soittimen. Rasvasin ruhoni aurinkosuojalla. Nousin pyörän selkään. Lähdin polkemaan. Maali oli 95 kilometrin päässä oleva saari Isnäsissä. Saaressa oli tuttuja partioleirillä. Toivoin saavani siellä ruokaa.

Musiikki pauhasi. Oli Kikkaa ja Ramonesia. Mies polki. Hiki virtasi. Vartin kuluttua aurinkosuoja oli huuhtoutunut hien mukana pois käsivarsista. Voi kusi. 

Noin viidentoista kilometrin välein oli juomatauko. Vesipullot tyhjenivät kuin tili palkkapäivänä. Välillä tankkasin myös lapsen syntymäpäiviltä jääneitä suklaavohveleita. Vohvelit maistuivat öylätiltä. 

Helsingin ja Porvoon välillä ei juurikaan liikkunut autoja. Vain pyöräilijöitä. Superpyöräilijöitä. Alexander Stubbin pikkusiskoja ja -veljiä loistavine, valkoisine hampaineen, tiukoissa pyöräilyvermeissä ja hyytymätön hymy naamallaan. Mies ei nähnyt maisemia. Ainoastaan rytmisesti loittonevia konemaisia pakaroita. Toivottavasti joku Ken -nukke liukastuu hikiseen jokeen, ajatteli ryhävalaan mallinen mies. 

Kaksi tuntia. Ensimmäinen eksyminen. Kaikki tiet vievät muualle kuin Porvooseen. Mies nöyrtyy. Kaivaa repustaan älykkään puhelimen. Ylimääräinen kymmenen kilometrin lenkki. Käsivarsia polttelee. Kuumuus tiivistää hien ja pölyn tahmeaksi geeliksi. Tätä ei välttämättä olisi tarvittu.

Porvoo olisi varmasti kaunis kaupunki, jos höyrystyneiden lasien läpi siitä olisi jotain nähnyt. 

Mukulakivet ovat Peevelin keksintö. Niitä Porvoossa on ihan liikaa. Mies ei pysähdy. Jalat tikkaavat ja taajama jää taakse.

Isnäsissä mies pitää ensimmäisen tauon. Tukee paikallista kahvilayrittäjää. Ostaa colan ja vehnäisen kinkkusämpylän. Sämpylän sisälle on piilotettu kokonainen kananmuna. Se pelastaa. Munaisa öylätti. Kaikki muut asiakkaat puhuvat ainoastaan toista kotimaista. Turisti sulautuu joukkoon. ¨Är du Tumppis broidi?¨ ¨Nää.¨ ¨Vil du ha en öl?¨ ¨Nää. Jag är med cyckel.¨

Viimeiset kilometrit taittuvat raivolla. 108 kilometriä. Viisi tuntia. Ei tuntunut pahalta. Sauna teki hyvää. Valas kävi myös uimassa. Leirillä meni seuraavaan päivään. Palautuminen oli yllättävän helppoa. Kiitos asianosaisille.

Nyt vielä odotellaan, että jalka kestää juoksua.

Olen aikataulussa.

Valitusvirsi.

29.7.2014. Tiistai. H-hetkeen 37 päivää.

Ohjelma: 2 tunnin pyörälenkkiä ja venyttely.

Aamulenkki leppeässä kesässä. Ei pahaa sanaa. Liikunnan iloa. Vauhdin hurmaa. Kaikkea kivaa ja söpöä.

Iltapäivä oli toinen ääripää. Tekee mieli valittaa. Nillittäjät elävät kauemmin. Kiukku on pitkän iän eliksiiri. Viisi eniten sapettavaa asiaa. Pyöräilynautinnon tappajat. 

1. Vastatuuli. Ikinä ei ihminen pyöräile myötätuuleen. Kunto kasvaa huomattavasti vähemmän kuin mela otsassa. Hengästyy. Suuhun ajautuu asioita. Sitä pieni ihminen nielee gallonittain pölyä, planktonia, hyttysiä, itikoita, kärpäsiä, heinäsirkkoja, pikkulintuja, lentokaloja, kolmipäisiä rusakoita ja pikkuväyrysiä. Mitä näitä nyt on.

2. Helle. Isoruhoinen mies hikoilee jo pakkasella. Siveys- ja esteettisyyssäännöt pakottavat pitämään vaatteita myös helteillä. Muuten maailma itkisi. Lenkki loppuisi poliisikyytiin. Silmäkarkki olisi melko kaukana. Hiki valuu ja kastelee kaiken. Sekoittuu pölyyn ja muodostaa niljaisen kuonakerroksen. Silmiä kirvelee. Nenässä tuoksuu lätkäjoukkueen pukuhuone pelin jälkeen.

3. Rankkasade. Helteen jälkeinen sade ei virkistä. Tuntuu kuin kylpisi norsun alapesuvedessä. Ruumiinlämpöinen vesi sekoittuu hikeen ja pölyyn muodostaen miehen päälle haisevan hyytelökerroksen. Se ei kuivu ikinä. Kotona kylmässä suihkussa menee tunti.

4. Ruusupuskat ja nokkoset. Kumin puhjetessa mies kaatuu pyörineen tien sivuun. Aina ruusu- tai nokkospuskaan. Käpylän hipanderin mielestä kukat ovat kivoja. Telkkarissa.

5. Tietyöt. JA MIKÄ VITTU SIINÄ ON, ETTÄ KAIKKI TIET PYÖRÄREITTINI VARRELTA ON REVITTY AUKI? Kavereille maksettaneen urakkapalkkaa monttujen kaivamisesta. Palkanmaksu loppunee siihen vaiheeseen, kun paikat pitäisi laittaa kuntoon.

Ei muuta.

Haen lisää sisäkumeja.

Hankin ehkä sadetakin.

H 2.

28.7.2014. Maanantai. H-hetkeen 38 päivää. Ohjelma: Lepo

Jalka. Se on paikallaan. Satunnaista kipua. Kävely onnistuu. On aika asettaa tavoite.

Olympiamatka. Kuukauden päästä. Siihen mennessä jo juostaan.

Koska mitään massatapahtumia ei osu silmään, niin kehitän oman. Menen triathlonilla mökille. Minulla on lähtö ja maali. Uin Espoonlahden uimahallissa. Vesi lienee kylmempää kuin järvessä. Poljen Lohjalle. Juoksen mökille. 2 kilometria uintia. 54 kilometriä pyörällä. 15 juosten. Suunnittelu on helppoa. Toteutusta odotetaan.

Olen päättäväinen. Minun on tehtävä tämä. Tänä kesänä. Soittolistalle Kikkaa ja Kuolleita intiaaneja.

Huomenna pyörällä töihin.

Odotan jo.

Loma.

27.7.2014. Sunnuntai. H-hetkeen ? 

Ohjelma: kuntopiiriä ja tarmokasta venyttelyä.

Mies on ollut ennenkin lomalla. Vuonna 2001. Terassilla kaljaa. Puistossa olutta. Festareilla bisseä. Mökeillä keppanaa. Raskas työ vaati itsensä marinointia. Urheilua tuli telkkarista. Kesäläskiä marinoitiin tauotta. Töihin mentiin väsyneenä. 

Kesä 2014. Seuraava loma. Kävin kaksi kertaa terassilla. Kahvia ja colaa. Puistossa ja maakuntamatkoilla leikin pojan kanssa. Urheilin vähintään kolme, yleensä viisi kertaa viikossa. Tv:stä katsoin miekkailun ja jalkapallon mm-kisoja ja pari etappia Tour de Francea. Auringossa en maannut.

Työt alkaa tiistaina.

Vuorokausirytmiä ei tarvitse muuttaa.

Outoa.

Molemmat lomat tulivat tarpeeseen.

Palvelivat tarkoitustaan.

Jalat ylös.

10.7.2014. Torstai. H-hetkeen ? Ohjelma: aamulla pallojumppaa, illalla 2h fillarilla.

Pelonsekaisin tuntein mies pistää vaippahousut jalkaan. Ikkunasta heijastuu. Timo Jutilan kuva. Maailman nopein lihapulla luistimilla. Ensin rillattiin läskiä tulella. Nyt käristetään ryhävalasta polkimilla.

Musiikki täysille. Jalat käyntiin. Vastatuuli on saatanasta. Pikkuhiljaa jalat lämpenevät. Kilometrit seuraavat toistaan. Vitutus vaihtuu hyvään oloon. Perse ei puudu.

Lenkki suuntautuu itäiseen Helsinkiin. Kesäiltana Kontulakin näyttää hyvältä. "Kun Suomi putos puusta, maito oli milkkiä.." Soundtrack täydentää ajokokemuksen. Hymyilen. Kaikki toimii. Nilkassa ei tunnu painetta. Ensimmäinen kerta kahteen kuukauteen.

Epähuomiossa poljen melkein 40 kilometriä.

Urheilu on taas mukavaa.

Nyt nostan jalat ylös ja leipään.

Arvi.

 

9.7.2014. Keskiviikko. H-hetkeen ? Ohjelma: aamulla ja illalla lihaskuntoharjoitus.

Kesä 1983. Nappulaliiga. Jakomäen jalkapallostadion. Joukkueen ensimmäinen jalkapalloturnaus. Innokkaita 8-vuotiaita nuoria miehiä punaisissa pelipaidoissaan.

Ensimmäisen ottelun alla kaikki hymyilevät. Valmentaja antaa neuvon: "pitäkää hauskaa." Arvin isä tarjoaa vesipulloista juotavaa. "Nyt jätkät tsemppiä." Ennen alkuvihellystä olo on jännittynyt, mutta hyvä. 

Teen kolme maalia. Kehut tuntuvat hyvältä. Joukkueemme voittaa. Kaikki nauravat. Paitsi Arvi. Ja Arvin isä. "Helvetti sä olet huono. Miten sä et saanu palloa maaliin? Ota mallia tosta Laurista. Se on saatana sentään jalkapalloilija." Enää ei naurata ketään. 

Itku kurkussa pelaamme turnauksen loppuun. Voitamme. Arvin isä on ehtinyt haukkua tuomarit, valmentajat, pelaajat ja muut vanhemmat. Meitä hävettää. Pelottaa. Haluan nopeasti kotiin.

Arvin isä tarjoaa kyytiä. Menen bussilla.

Arvi lopetti jalkapallon kesän loputtua. 

Luin otsikot.

Arvin isä ei ole kadonnut.

Häpeä on edelleen läsnä.

Moniko urheilija lopettaa ennenkuin ura edes alkaa?

Jokainen tietää, että mokaaminen ja häviäminen tuntuvat pahalta. Kysy vaikka Brasilian maajoukkueelta. Ei siihen tarvita ketään sitä erikseen naamaan hieromaan. 

Kannustakaa toisianne.

Paluu.

5.7.2014. Lauantai. H-hetkeen ? 

Ohjelma: kuntopiiri ja leppoisa 1h 30min polkupyörällä.

Kesä. Aurinko paistaa. Ilmassa leijuu vastaleikatun ruohon tuoksu. Linnut lauleskelevat. Ihmiset kulkevat ravunpunaisina ja hymyilevät sulosti. Kaikki rakastavat kaikkea. Maailma on vaaleanpunainen kuin vastasyntynyt possu.

Tai sitten ei. Kuvan muuttaa hikoileva keski-ikäinen mies. Miehen päällä leijuu vastapuristetun hien käry. Linnut lopettavat. Mies aloittaa. "Teik mii tu te fankkitaun." Ihmiset kalpenevat ja väistyvät tien sivuun. Rakkaus vaihtuu pelkoon. Maailmasta tulee hetkessä synkkä ja pelottava paikka.

Haluan pyytää anteeksi reittini varrella kulkeneilta ihmisiltä. Olin pitkästä aikaa pyörälenkillä. Ensimmäistä kertaa loukkaantumisen jälkeen. Oli aika hieno fiilis. Valitettavasti lauloin taas mukana. Yrittäkää kestää. Kyllä se kohta helpottaa.

Ehkä.

Elävien kirjoissa.

3.7.2014 Torstai. H-hetkeen ? Ohjelma: varovaista kävelyä ja kuntopiiri.

Neljäs päivä ilman nilkkatukea. Viikko ilman särkylääkkeitä. Varovaista kävelyä. Varovaista pyöräilyä. Varovaisesti pienenevä mela otsassa. Ulkona paistaa pitkästä aikaa aurinko. Pysyn sisällä.

Jalka ei parane. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Haluaisin juosta. Uida. Pyöräillä.  Liikkua normaalisti. Ei onnistu. Joka askel tuntuu oudolta. Välillä nilkka muljahtelee. Joskus tuntuu kipua. Kärsivällisyys on hyve jota minulla ei ole. Ainakaan tämän asian suhteen. Sisälläni värjöttelevän piripäisen, pienen, ADHD-oravan käämi palaa molemmista päistä.

Halu on kova. En muista tällaista himoa treenaamaan. Aion vetää sen triathlonin kun tästä tokenen. Tarvittaessa yksin. Itsensä voittamisesta tässä on kyse. Elokuussa menen. Pää kainalossa. Sähköpyörätuolilla. 

Ennen sitä hoidan itseni kuntoon.

Ja treenaan.

En pelaa pallopelejä.

Haaveet kaatuu.

10.6.2014 H-hetkeen ? päivää.

Ohjelma: Kiukkuinen lepo.

Oli tavoite. Tahtoa. Maali alle kolmenkymmenen päivän päässä. Kunto oli kohdallaan. Vammat oli selätetty. Ajatukset kirkkaat. Sitten.

Pallo. 

Tällä kertaa kori -sellainen. Tarvitaan vain yksi huolimaton askel. Pieni horjahdus. Kuuluu rusahdus. Silmissä mustenee. Kipu on jäätävä. Makaan kentän pinnassa. Pitelen nilkkaani. Huudan painokelvottomia. Ensimmäinen ajatus: En pysty triathloniin. Toinen: En pääse huomenna töihin. Kolmas: Vittu, että pitää olla tyhmä.

Matkalla sairaalapäivystykseen nilkkaani nousee kananmunan kokoinen patti. Otsaani kasvaneen jortikan koko voidaan mitata metreissä. Saavun aulaan. Ystävällinen hoitajatäti istuttaa minut pyörätuoliin ja hakee minulle vuoronumeron. Kiitän. Yritän hymyillä. Kipu muuttaa hymyni irvistykseksi.

Odotellessa huomioni kiinnittyy kanssaihmisiin. Kesäisenä sunnuntai-iltana sairaalapäivystyksessä näkee kansakuntamme koko kirjon. On zombieita, raajarikkoja, ylivilkkaita ja "hei yritin täältä kylpyammeesta korjata leivänpaahtimen kontaktivikaa kielellä ja haarukalla" -porukkaa. Yritän sulautua seiniin. Meininki on melko mannermainen.

Pääsen toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ja hoitaja jaksavat olla ystävällisiä ja kuunnella. Jalkaani runnotaan eri suuntiin. Pallo nilkassa kasvaa. Puren hammasta. Silmät kostuvat. Huudan tuskasta ja pyydän anteeksi. Hoitaja kärrää minut röntgeniin. "Paanko puhelimen pois päältä?" "Ei tartte, jos lupaat olla vastaamatta." Kännykänkäyttösäännöt ovat näemmä sairaalassa muuttuneet. Vastustan kiusausta. En päivitä facebookkia röntgenkammion laverilta.

Kuvien jälkeen väistelemme verisiä ihmisiä matkalla takaisin toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ja hoitaja tulevat paikalle naamat innostuksesta loistaen. "Sä aiheutit meille hämmennystä. Sulla on täällä tämmöinen jännä murtuma. Tuuppa kattoon." Minut työnnetään näyttöpäätteen eteen. Tutkitaan uusia ja vanhoja kuvia. "Sulla on kasvanu tänne vuoden 2007 jälkeen tämmönen ylimääräinen silta. Nyt se on sitte napsahtanu poikki. Ei tällasta kuule normaalilla ihmisellä oo." Jes. Mä olen mutantti. Missä supervoimat? Saan jalkaan lastan ja kouraan kuntoutusohjeet. 

Matkustaessani aulan läpi ovelle katson vuoroaan odottavia kanssaihmisiä.

Itseasiassa mulla on kaikki aika hyvin.

Kiitos Haartmannin sairaalan ihmisille. Teille ei makseta tarpeeksi.

Triathlonista en luovu.

Kuntoutetaan nyt ensin.

Penkki.

26.5. Maanantai. H-hetkeen 33 päivää.

Ohjelma: 2 palauttavaa tunnin pyörälenkkiä.

Miehen on silloin tällöin lakattava rimpuilemasta. Iskettävä hanurinsa syvälle sohvaan. Tai baarin pöytään. Syötävä makkuria. Juotava keskiolutta (tai minun tapauksessani kahvia ja kokista). Avattava tv. Tuijotettava urheilua. Ihan saatanasti urheilua.

Viime viikonloppu. Urheilun supersellainen. Tiivistelmä. Suomi-Tšekki anniskeluravintolassa. Oikein kiva. Hyvää pitsaa. Hyviä ystäviä. Ilma säteili sellaista vaaleanpunaista hyvää.

Mestareiden liigan potkupallofinaali. Väärä joukkue voitti. Onneksi en nähnyt kuin muutaman minuutin.

Lätkän mm-finaali. Ajatus. Jääkiekko lienee ainoa sääntöjen rikkomiseen kannustava laji. Kansa haluaa turpakäräjiä. Maalit tehdään jäähyjen aikana. Tuomarit viheltävät pelin käydessä tylsäksi. Virheitä ei myönnetä. Anteeksi ei pyydetä. Filmataan tauotta. Urheiluhenki? Reilu peli? Jos huidot eikä tuomari näe, niin olet sankari.

Jäi jotenkin paska maku. 

Oli myös miekkailun sm-kisat. En mennyt katsomaan.  Olisi sapettanut. Mieli teki mukaan.

Tänään ajoin taas pyörällä. 

Oli hyvä olo.

Pelatkaa reilusti.

Rakkauden kesä 2014.

Terveisin hipanderi Käpylästä.