Haaveet kaatuu.

10.6.2014 H-hetkeen ? päivää.

Ohjelma: Kiukkuinen lepo.

Oli tavoite. Tahtoa. Maali alle kolmenkymmenen päivän päässä. Kunto oli kohdallaan. Vammat oli selätetty. Ajatukset kirkkaat. Sitten.

Pallo. 

Tällä kertaa kori -sellainen. Tarvitaan vain yksi huolimaton askel. Pieni horjahdus. Kuuluu rusahdus. Silmissä mustenee. Kipu on jäätävä. Makaan kentän pinnassa. Pitelen nilkkaani. Huudan painokelvottomia. Ensimmäinen ajatus: En pysty triathloniin. Toinen: En pääse huomenna töihin. Kolmas: Vittu, että pitää olla tyhmä.

Matkalla sairaalapäivystykseen nilkkaani nousee kananmunan kokoinen patti. Otsaani kasvaneen jortikan koko voidaan mitata metreissä. Saavun aulaan. Ystävällinen hoitajatäti istuttaa minut pyörätuoliin ja hakee minulle vuoronumeron. Kiitän. Yritän hymyillä. Kipu muuttaa hymyni irvistykseksi.

Odotellessa huomioni kiinnittyy kanssaihmisiin. Kesäisenä sunnuntai-iltana sairaalapäivystyksessä näkee kansakuntamme koko kirjon. On zombieita, raajarikkoja, ylivilkkaita ja "hei yritin täältä kylpyammeesta korjata leivänpaahtimen kontaktivikaa kielellä ja haarukalla" -porukkaa. Yritän sulautua seiniin. Meininki on melko mannermainen.

Pääsen toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ja hoitaja jaksavat olla ystävällisiä ja kuunnella. Jalkaani runnotaan eri suuntiin. Pallo nilkassa kasvaa. Puren hammasta. Silmät kostuvat. Huudan tuskasta ja pyydän anteeksi. Hoitaja kärrää minut röntgeniin. "Paanko puhelimen pois päältä?" "Ei tartte, jos lupaat olla vastaamatta." Kännykänkäyttösäännöt ovat näemmä sairaalassa muuttuneet. Vastustan kiusausta. En päivitä facebookkia röntgenkammion laverilta.

Kuvien jälkeen väistelemme verisiä ihmisiä matkalla takaisin toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ja hoitaja tulevat paikalle naamat innostuksesta loistaen. "Sä aiheutit meille hämmennystä. Sulla on täällä tämmöinen jännä murtuma. Tuuppa kattoon." Minut työnnetään näyttöpäätteen eteen. Tutkitaan uusia ja vanhoja kuvia. "Sulla on kasvanu tänne vuoden 2007 jälkeen tämmönen ylimääräinen silta. Nyt se on sitte napsahtanu poikki. Ei tällasta kuule normaalilla ihmisellä oo." Jes. Mä olen mutantti. Missä supervoimat? Saan jalkaan lastan ja kouraan kuntoutusohjeet. 

Matkustaessani aulan läpi ovelle katson vuoroaan odottavia kanssaihmisiä.

Itseasiassa mulla on kaikki aika hyvin.

Kiitos Haartmannin sairaalan ihmisille. Teille ei makseta tarpeeksi.

Triathlonista en luovu.

Kuntoutetaan nyt ensin.