Pienet sanat.

23.6.2016. Torstai. Ohjelma: 90min kevyesti juosten.

Puolimaratonin jälkeinen alakulo kesti ryhävalaan mallisen miehen turpeassa ruhossa melkein kaksi viikkoa. Mikään ei huvittanut. Kaikki tuntui menettäneen merkityksensä. Henkinen väsymys itseen oli valtava. Mies sai pakotettua itsensä lenkeille ja nautti niistä edelleen. Olo oli silti puolikas. Yleensä ällöttävän positiivisen miehen lasi oli puoliksi tyhjä. Teki mieli luovuttaa.

Sitten. Kehuja. Ystävällisiä sanoja yllättäviltä tahoilta. Arvostusta. Siirtyminen mökille pojan kanssa. Maailman parhaat lenkkipolut. Siltoja, jotka mies ahdistuksessa keskellä kuvitteli polttaneensa, alettiinkin yllättäen rakentaa uudestaan. Roteva päähenkilömme toivoo niiden kestävän. Rakkaus ja ystävyys ovat asioita, joita ei saisi ihan kevyesti hukata. 

Itsesäälissä vellominen ja uhriutuminen ovat helppoja ratkaisuja. Niihin on helppo takertua. Positiiviset asiat kääntyvät äkkiä osaksi maailman pahuutta. Mies tajuaa olleensa väärässä. Saa uutta voimaa pienistä, tärkeistä sanoista. Aikoo unohtaa menneet. Keskittyy tulevaan.  Askel on taas kevyt. 

Kehukaa toisianne. Ottakaa ne pienet sanat vastaan. Maailmasta tulee parempi paikka. Paskassa on vittumaista kylpeä.

Hymyillen mies jatkaa matkaansa. Tulevaisuus näyttää valoisammalta.

Hauskaa juhannusta!

Risteyksessä.

14.6.2016. Tiistai. Ohjelma: 50min vauhtileikittely.

Ryhävalaan mallinen mies palasi pohjoisesta. Heräsi maanantaihin. Olo oli omituinen. Puolimaraton oli ohi. Tavoite oli saavutettu. Fyysisesti ja ennenkaikkea henkisesti pitkä matka oli päätöksessä. Tuntui tyhjältä. Mitä helvettiä nyt tapahtuu?

Eilen ryhävalas luisteli Herttoniemestä Keravalle. Yritti selkeyttää päätään. Tänään samainen pullukka lähti vauhtilenkille. Jatkoi prosessia. Juoksu tuntui hyvältä. Ajatus alkoi hahmottua. On tullut aika kääntää sivua. Päästää irti menneisyydestä. Tarvitaan uusi maali. 

Maraton. Se on seuraava etappi. Joskus sen juoksen. Ehkä jo syksyllä. Läski saa jatkaa liikkumistaan. Mies on alkanut taas vähitellen uskoa itseensä. Se tuntuu hyvältä. Talipallo jatkaa risteyksestä vyörymistään eteenpäin. Määrätietoisesti ja hymyillen. 

Finaali.

11.6.2016. Lauantai. Ohjelma: puolimaraton 

Kello on neljä iltapäivällä. Paikka on Tornio. Ryhävalaan mallinen mies makaa saunan lauteilla. Ensimmäisen puolimaratonin maaliintulosta on kulunut osapuilleen kaksi tuntia. Yksi etappi matkasta on nyt päätöksessään. Mies laittaa silmät kiinni. Ajatus vaeltaa taaksepäin. Silmät kostuvat. Iso mies antaa itkun tulla.

Aikaa juoksuun kului 2:08:35. Tavoitteena  oli 2:30. Oikeammin ryhävalaan mallinen miehen tavoitteina oli a) päästä maaliin ja b) olla häpeämättä (siksi paikaksikin valikoitui joku muu kuin Helsinki). Tajuamisen hetki: 1,5 vuotta sitten sai luvan liikkua. Vuosi sitten juoksi varovasti ensimmäisen lenkin nilkkavammakierteen jälkeen. Nyt mies on tässä. Makaa saunan lauteilla puolimaratonin jälkeen. Ehjänä.

Matka on ollut pitkä. Motivaatio on tullut ja mennyt. Avoliitto päättyi. Läheisiä kuoli. On ihastuttu, petytty, naurettu, itketty, käyty lähempänä burn outia kuin koskaan aiemmin, levätty, muutettu, vaihdettu työpaikkaa, rakennettu elämä uusiksi (useampaan kertaan), tutustuttu uusiin, tärkeisiin ihmisiin ja selviydytty. Yksi asia on pysynyt. Alkoholiin ei ole koskettu kohta kahteen ja puoleen vuoteen. Kai se on vähitellen myönnettävä: Tuskin enää kosketaan. Krapulaa ei edelleenkään ole ikävä.

Ryhävalaan mallinen mies pyyhkii silmänsä. Ottaa huikan limonadia. Kiittää ajatuksissaan ystäviään. Ehkä myös vähän itseään. Tänään olen voittaja.

Matka voi jatkua kohti seuraavaa etappia. 

Kohta mies on kaskelotinnäköinenmies.