Askel.

17.10.2014. Perjantai. H-hetkeen ?

Ohjelma: 2x70min fillarilla ja 4xjalkajumppa

Aamu. Pakkanen. Ryhävalaan mallinen mies kiskoo isoisä -henkiset, psykedelisillä kuvioilla varustetut pitkät kalsarit verhoamaan massiivisia reisiään. Tämän erotiikantappoasun päälle vedetään pyöräilytrikoot. Tuplavarmistus. Pipo päähän. Hanskat käteen. Rinkka selkään. Musat täysille. Pyörän päälle. Eteenpäin.

Pukeutuminen osui melkein kohdilleen. Mies ei palele. Hikoilee kuin sirkussika saunassa. Hikipuro jäätyy suoniksi tienpintaan. Toivottavasti jalankulkijoilla on piikit kengissään.

Eilinen fysioterapia toi kaikkeen liikuntaan uuden teeman. Mies keskittyy nilkkansa asentoon. Eksyy ensin. Sitten meinaa ajaa ojaan. Nilkan asento on kuitenkin hyvä. Se on nyt pääasia. Vähitellen liikerata alkaa automatisoitua. "Ha, ha, haa-aa. Pump it. Louder. Ha, ha, haa-aa." Mies jollottaa, kuullostaen metsässä kakkaavalta hirveltä. Äänettömästi vaihtavat kanssaihmiset tien toiselle puolelle. Häpeä. Se iskee myöhemmin.

Pyörä parkkiin. Askeleet seuraavat toistaan. Mies opettelee kävelemään. Ei muuten ole helppoa.

Iltapäivän lenkki on helpompi.

Ilma on lämpimämpi.

Puhjennut sisäkumi ei haittaa.

Projekti etenee.

Aurinko paistaa.

Taapero.

16.10.2014. Torstai. H-hetkeen ?
Ohjelma: fysioterapia

Eilen oli pelätty tuomiopäivä. Ortopedi. Tapaaminen kesti vartin. "Sulla on täällä tällainen kuluma. Ja täällä. Ja täällä. Ja muuten täällä. Ja..." Esitelmän edetessä muodostui aivoihini kuva amputaatiosta. Verilammikoista. Suolenpätkistä. Pyörätuolista. Hautakivestä. Olin väärässä. "Ei lähetä vielä leikkaamaan, koska siinä on riskejä. Sä oot tollanen urheilullinen kaveri (en aistinut sarkasmia), niin kokeillaan ensin pari kuukautta fysioterapiaa. Tässä on sulle lähete." Jahas. Ei kai siinä sitten. Kiitin ortopedisetää ja poistuin poliklinikalta. Varasin ajan fysioterapeutille.

Fysioterapia. En oikein tiennyt mitä odottaa. Mielikuvissani näin Jane Fondan tahtiin trikoissaan väkipakolla jumppaavia mummoja ja Vietnam-veteraaneja nojapuilla. Petyin taas. Vittu. Ihme touhua. Terapeutti oli mukava. Ei hikinauhaa. Ei nojapuita. Ei Jane Fondaa.  Sen sijaan oli antoisaa keskustelua ja jalan tutkimista ja seikkaperäistä ohjeistusta. Asetettiin myös tavoite. Minut saadaan taas juoksemaan. Triathlonoimaan. Miekkailemaan. Kelpaa.

Selvisi seuraavat asiat: Jalka on jäykkä. Jalkaterä on kääntynyt sisäänpäin. Kaikki lihakset ja jänteet ovat lukossa. Varvas on jollain tapaa viturallaan. En osaa kävellä. Enkä ilmeisesti myöskään seistä. Hiljaiseksi veti. 

Nyt opettelen uudestaan kävelemään.

Sitten aion opetella juoksemaan.

Tahtotila on.

Ja nyt on myös ohjeet.

Tästä se taas lähtee.

Olen valmis.

Olen taapero.

Tunneli.

7.10.2014. Tiistai. H-hetkeen? Ohjelma: magneettikuvaus.

Odotettu päivä. Tämän eteen on tehty töitä. Kuunneltu jonotusmusiikkia. Sitä yhtä biisiä. Monena päivänä. Aamuisin ja iltapäivisin. Alunperin ajan piti olla kuukauden päästä. Palvelu puhelimessa on ollut hyvää ja asiallista. Vaihteen irmat ovat jo vähän kuin vanhoja kavereita. Lopulta sain ajan siirrettyä tähän päivään.

Kuin olisi ensimmäisille treffeille menossa. Sydän hakkaa. Suu kuivuu. Rohkaisuryyppy ei tekisi pahaa. Tein virheen. Googletin sairaalan kuvaa. Tuloksissa oli hirmu monta aukirevittyä jalkaa. 

Pääsen ajallani pukukoppiin. Tuttavallinen rouvashenkilö ohjeistaa ottamaan korvakorut ja muut metallit pois päältä. Housut vaihtuvat sairaalan hailakanvihreisiin potilasverkkareihin. Erehdyn katsomaan peiliin. Minua katsoo lobotomiapotilas, joka on hukannut nenäliinan päästään.

Kuvaushuone. Mieleen tulee tieteiselokuvan mielisairaala. Huone on valkoinen. Katossa oleva lamppu on peitetty pleksillä, jossa on sininen taivas ja valkoisia pilviä. Pleksistä on helppo pestä roiskeet pois. Keskellä huonetta on pesukoneen näköinen, yllättäen valkoinen laite, jonka keskellä on jalan mentävä tunneli. Pesukoneen edessä on yksijalkaisille tehty gynekologin tuoli. Istun tuoliin. Hoitajan kanssa yhteistyössä survotaan jalka luonnottomaan asentoon sinne tunneliin. Tuetaan se tyynyillä paikalleen. Kipu on aika mojova. Saan kuulokkeet korviini. Kuvaus voi alkaa. Tai ei voi. Jalkaa runnotaan parempaan asentoon vielä viisi kertaa.

"Seuraavaksi kuulemme Jean-Pierre Papinin soittavan Claude Makelelen 1723 rakennetuilla uruilla Michel Platinin sonetin seitsemälle sellolle ja viidelletoista kukkopillille. Musiikin sovitus Laurent Blanc." -Kehrää tekoaistillisesti hunajainen naisääni kuulokkeissani. Suljen silmäni. Musiikki on kuin hautajaisissa. Sieluni silmin näen arkkuni liukuvan hihnalla kohti Moolokin kidan ahnaita liekkejä. Huudan ajatuksissani hoitajarouvaa vaihtamaan kanavaa. Turhaan. Kukaan ei kuule.

Tunnin kuluttua hoitaja auttaa minut pois tunnelista ja tuolista. Olen kuulemma hyvä potilas.

Kiitän kohteliaasti.

Ulkona paistaa aurinko.

Viikon päästä on ortopedi.

Saa nähdä paistaako enää silloin.