Pallo.

26.4.2014. Lauantai. H-hetkeen 63 päivää. Ohjelma: työpaikkajoukkueiden salibandyn sm-turnaus.

25 vuotta sitten valmentaja kielsi pallopelit lupaavalta juniorilta. Viisas mies. Tänään oli sitten se päivä, kun tuon kiellon olisi pitänyt olla kirkkaana mielessä.

Työpaikkajoukkueiden salibandyturnaus. Reipashenkistä vesurihippaa aamusta iltaan. 8.30 palloiluhallin edessä on sankka savu. Entiset juniorit polttavat ketjussa tupakkaa keskittyessään peleihin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Omat odotukseni ovat korkealla. En ole vuosiin ollut näin hyvässä kunnossa. Juoksen junnuilta jalat alta. Joukkueeni tulee ottamaan historiansa ensimmäisen voiton. Kansa hurraa. Presidenttipari tulee kättelemään. Kyllä te tiedätte.

9.00. Eka peli. Jalka liikkuu ihan hyvin. Pallo ei pysy lavassa. Pää ei pysy mukana. Kivaa on. Kyllä tämä tästä. Kokeneemmilta pelaajilta sataa hyviä neuvoja.

9.16. Toista erää pelattu noin kaksi minuuttia. Laitakahina. Joku tuuppaa selästä. Kaadun. Jalka pettää alta. Yritän vielä, mutta jalka ei kestä. Näen silmissäni entisen valmentajani hymyn ja tunnen saman veikkosen kämmenselän napauttamassa takaraivoani. "Urpo."

Käyn kahdessa jälkimmäisessä pelissä yrittämässä jalka teipattuna. Ei kestä. En pysty kävelemään tai juoksemaan. Tää oli tässä. Taitaa olla lihaskuntoviikot edessä.

Vitun pallot.

Koska pääsee seuraavan kerran?

Jalka paketissa ja kipulääkettä naamarissa ei tunnu enää pahalta.

Suomalainen mies.

24.4.2014 Torstai. H-hetkeen 65 päivää.

Ohjelma: 2x60 min fillarilla todella rauhallisesti, 30min liikkuvuus.

Suomalainen mies ei puhu. Eikä pussaa. Ei tanssi selvänä. Ei itke kuin koiransa haudalla tai hävityn jääkiekko-ottelun jälkeen. Eikä ainakaan venyttele tehtyään urheilusuorituksen.

Minuun pätee listan viimeinen kohta. Tajusin sen tänään. Korjasin tilanteen. Lämmitin lihakset tunnin lenkillä. Aloin käydä läpi kroppaa urheiluvuosinani oppimillani venytyksillä. Tai yritin. En ihan ole yhtä notkea kuin 20 vuotta sitten.

Vesikauhuisen partamakin (hurja elukka) raivolla yritin vääntää itseäni venytysasentoihin. Ei ollut helppoa ei. Rautakanki olisi taipunut sujuvammin. 

Puoli tuntia on hurjan pitkä aika ihmisen piinata itseään. Lopputulema oli kuitenkin hyvä: Sain varpaistani kiinni. Melkein itkin ilosta. 

Täytyy ottaa venyttely ohjelmaan joka päivä. Ehkä se muuttuu hauskaksi. Tai edes siedettävämmäksi.

Kevät.

23.4.2014 Keskiviikko. H-hetkeen 66 päivää.

Ohjelma: Peruslenkit fillarilla, 2x60

Kevät on täällä. Ihmiset hankkiutuvat kesäkuntoon. Joku joogaa. Kuntosalit täyttyvät palavan rasvan tirinästä ja hien hajusta. Firmat keksivät uusia, tehokkaampia urheilulajeja: "Unohda Zumba, tule hydroampumapainispinningiin!" -julistavat mainokset eri medioissa. Lehdet täyttyvät uusista laihdutusvinkeistä: "Jerppe laihdutti 115 kiloa syömällä lateksia ja räkää, katso uskomattomat kuvat!" Lisäksi kaikki kaivavat polkupyörän esiin ja lähtevät liikenteeseen. Vielä viime viikolla tyhjinä olleet pyörätiet täyttyvät puuskuttavista ihmisistä. Otsaani kasvaa messevä Turku. Enää en saa urheilla rauhassa. Listasin viisi eniten ärsyttävää kollegatyyppiä:

1.) Kilpailijat. Eivät kestä ohittelua. Tulevat pian rinnalle ja ajavat eteen hidastamaan vauhtia. Tämä saattaa toistua useita kertoja. Haisevat pahalle. Mulkoilevat äkäisesti. Kiukuttelevat. 

2.) Ajatustenlukijat. Kuvittelevat ajavansa yksin maailmassa. Eivät näytä suuntamerkkiä kääntyessään. Ajavat kummalla puolella tietä tahansa. Eivät hidasta risteyksissä. Ajavat punaisia päin. Hyvä puoli tässä porukassa on se, että tapaturma-aseman porukalla riittää töitä.

3.) Väärinpukeutujat. Satulan ja takin selkämyksen välissä vilkkuva karvainen pystyhymy ei vaan ole kenestäkään kiva. 

4.) Pyöränjatkeet. Kiinnitetään se koira, kissa, fretti, gerbiili, vasikka tai sarvikuono siihen pyörän tankoon. Täytetään koko tie. Ohi ei pääse millään. Lisäksi luotetaan Rekun ja Fifin koulutukseen. Ei ne reagoi vaan pysyy siinä pyörän vieressä. Yksi sana teille. Citykani. 

5.) Someaddiktit. Ajetaan joukkona koko väylän mitalta. Katse tiukasti kiinni älypuhelimen näytössä. Häshtäg Mä ajan vittu fillarilla ja pelaan Farmvillee ja päivitän statusta ja niinku tsättään naapuripyöräilijälle ja vittu twiittaan samalla. Näitä näkee paljon.

- Ja sitten tietysti kaikki ne ääliöt, jotka eivät käytä kypärää. 

Olen halkaissut kaksi.

Ikinä se ei ole minun vikani.

Olen hengissä.

Aamulenkit ovat mukavia. Ei ole ruuhkaa.

Pääsiäinen.

22.4.2014 Tiistai. H-hetkeen 67 päivää.

Ohjelma: 2x60min pyörällä.

Pääsiäinen. 1992-2013 Neljä päivää kestävä yö. Maanantaista perjantaihin kestävä krapula. Hyviä muistoja. Mielenkiintoisia tapahtumia. Itseaiheutettua dementiaa. Mökkejä. Ravintoloita. Seurapelejä. Suhteita ja suhteettomuuksia. Sirpaleita.  Perseitä kiukaalla. Kokkoja. Liskoja. Elämää.

Pääsiäinen 2014. Ei pisaraakaan alkoholia (yli 4kk jo). Perhe. Korkeasaaren ruuhka. Kahvia. Ähky. Lenkkejä pyörällä. Lenkkejä juosten. Lenkkejä kävellen. Sukulaisia. Puhelimesta akku loppu. Keskusteluja. Itse leivottua leipää. Pari hyvää leffaa. Mahtava keli. Ei muistikatkoja. Ti aamuna herätys viideltä tuntui normaalilta.

Oli ehkä aika kokeilla jotain uutta.

Opinko jotain? 

Todennäköisesti en.

Pääsiäinen on mukava juhla. 

Vapaista kannattaa nauttia.

P.S. Aamulla oli lenkillä pipa ja pitkät kalsarit. Iltapäivällä shortsit. Jälkimmäinen oli hienoa.

Käytävä.

19.4.2014 Lauantai. H-hetkeen 70 päivää.

Ohjelma: Loikkaharjoitus 20min, Pilates 30min

Olin nuorena kimmoisa kaveri. En ole enää. Kuvassa on kotitalon käytävä. Tänään siellä hyppi ja pomppi ihminen. Naama punaisena. Kiroillen. Hampaat irvessä. Tuosta käytävästä tulen näkemään painajaisia.

Muisto kilpaurheilu-uraltani: Loikkaharjoitteet tehdään aina täysiä. Aina tuntuu pahalta.

Mikään ei ole muuttunut. Kuvittelin loikkivani kuin nuori vuorikauris. Tällä kauriilla oli betonikengät jalassa. Käytävä kaikui ja tömisi. Pelkäsin meneväni lattian läpi.

20 minuuttia on pitkä aika. Jalat tuntuivat aladobilta jo minuutin jälkeen. 

Tein kuitenkin harjoituksen loppuun. Aikaisemmin olisin lopettanut varmasti kesken.

Onko sisäinen urheilijani löytymässä?

Illan pilates oli jo yhtä juhlaa.

Onneksi huomenna on uintipäivä. Kelluminen helpottaa oloa.

Raamattu.

18.4.2014. Perjantai. H-hetkeen 71 päivää.

Ohjelma: Vapaapäivä.

Olen yllättynyt. Lihakset toimivat. Vapaapäivä. Ei saa lenkkeillä. Ok.

Löysin kirjahyllystäni kirjan: Miehen treenikirja. Sen on kirjoittanut kaksi Ken-nuken näköistä, urheiluhullua miestä. Toinen miehistä on ministeri. Hän on enemmän esillä.

Tästäkö löydän kaiken tarpeellisen tiedon? 

Selviääkö myös elämän tarkoitus?

Johdannossa selviää, että ministerillä on neljänkympin kriisi. Siksi triathlon. Kuvassa hän ajaa vahamainen hymy kasvoillaan uudella polkupyörällä. Tarkemmin kirjaa selailtuani huomaan kirjan 158 sivusta noin  joka toisella vilkkuvan saman hammasrivistön. Jos treenaan liikaa, niin jäykistyvätkö kasvojeni kaikki lihakset tuohon samaan asentoon? Hitto.

Syvennyn kirjaan tarkemmin. Minua on huijattu: Ken-nukeilla on avustajia. Pyöräilystä kertoo Kjell Carlström, uinnista Hanna-Maria Seppälä ja hiihdosta Virpi Kuitunen. Justiinsa. Miksi Jari Sarasvuo ei kerro henkisestä valmennuksesta? Jotain siis puuttuu. Pettymys on käsin kosketeltavissa. Onneksi sivuilta löytyy korostettuja tietoiskuja, joista selviävät mm. ministerismiehen leposyke ja rasvaprosentti. 

Kirjassa on myös treeniohjelmia. Se on ihan hyvä. Tästä ihminen voi saada vinkkejä. Esitetystä päähenkilön päiväohjelmasta en kauheasti kostu... Tiedän, että lounasta syödään 11.30. Hyvä aika siihen hommaan.

Menen nyt syömään päivällisen.

On nälkä.

Lepopäivä on tehnyt hyvää.

Suosittelen kirjaa juuri sinulle.

Tai sitten en.

Perse.

17.4.2014 Torstai. H-hetkeen 72 päivää.

Ohjelma: 2x60min fillarilla 

Kaksi viikkoa siihen meni. Tänään teki ensimmäistä kertaa tiukkaa nousta sängystä. Lihakset olivat jumissa. Pakottaudun aamulenkille. Istun satulaan. Sattuu. Joku on vaihtanut perslihakseni jauhelihaan. Väkinäisesti liikkeelle. Musa täysille. Ei laulata.

Vastatuuli. Aamuisen pyöräilijän pahin vihollinen. En liiku eteenpäin. Mieli tekisi heittää fillari mereen. Puren hammasta. Poljen eteenpäin. Mummot menevät ohi rollaattoreineen. Henkinen pefletti on tyhjä ja kymänä hiestä.

Normaalisti lihakset lämpenevät vartissa. Tänään siihen menee reilu puoli tuntia. Viimeiset kilometrit tuntuvat helpottavilta. Jalat toimivat. Pääsen eteenpäin. Epätoivo vaihtuu varovaiseen toiveikkuuteen.

Pääsen perille.

Venyttelen.

Juon aamukahvin.

Valitsen pehmeimmän tuolin.

Jauheliha kiittää.

Huominen lepopäivä tulee tarpeeseen.

Urheilupäivä

16.4.2014 Keskiviikko. H-hetkeen 73 päivää.

Ohjelma: 15.4. 2x60 min fillarilla, tunti keilausta, 2h miekkailutreenit

16.4. 60 ja 80min fillarilla.

Eilen oli urheilupäivä. Onnistuin kokeilemaan saman päivän aikana kolmea lajia. Rankkoja lajeja. Niinkuin keilailu.

Keilaamisen idea on juoda hirveästi kaljaa. Ottaa painavin mahdollinen pallo. Tähdätä keskelle. Käyttää mahdollisimman paljon voimaa. Tuupata se kuula ränniin. Juoda itsensä känniin. (Hitto, oli riimi tuossa, huomasitteko?) Käydä aina tilaisuuden tullen polttamassa tupakka. Eilen opin jotain uutta.

Keilasin aamupäivällä. Kollegani ja minä olimme noin 50 vuotta nuorempia kuin hallin muut asiakkaat. Minulla oli vesipullo ja kahvikuppi. Tunnissa heitimme neljä sarjaa. Käsi kipeytyi. Keilojen kaataminen oli kivaa. Homma kävi yllättäen urheilusta.

Huomioita: 

Keilahallissa soi paska musiikki. 

Monitoreissa pyörii heittojen välissä kamalia animaatioita.

Kaatojen tekeminen on vaikeaa.

Haluan uudestaan tonne.

Loinen

14.4.2014. Maanantai. H-hetkeen 75 päivää.

Ohjelma: 2x palauttava tunnin fillariveto.

Maanantai. Viikonpäivien Paavo Väyrynen. Aamulla teki mieli kääntää takki ja jatkaa unia. En kuitenkaan tehnyt niin. Laitoin verkkarit päälle. Painuin sateeseen polkemaan. Hullu.

Polkeminen tuntui yllättävän hyvältä. Ilma oli kerrankin raikas. Lihakset toimivat eilisen typeryyden jäljiltä varsin siedettävästi. 20 minuuttia poljettuani oli jo mukavaa. Musiikki pauhasi ja liikennevalotkin osuivat kivasti rytmiini.

Keskityin omaan suoritukseeni. Nautin olostani. Sitten. Varjo. Takapyörässäni. Mitäs helvettiä! Jatkoin polkemista. Välimatka ei kasvanut. Katsoin taakseni. Muutaman sentin päässä polki itseäni ehkä 15 vuotta nuorempi mies. Bianchi. Lacosten pyöräilyvermeet. Hammaskuoret. Mojavet keltaisilla linsseillä. Te tiedätte tyypin.

Saatanan parasiitti. Tule ite halkomaan tuulta. Älä vapaamatkusta siellä. Hyvähän se siellä on loisia. Ei varmaan tu edes hiki, kun tällaisen möhkäleen takana polkee.

Ajatus: Hetkinen. Elvis ei pääse ohi. Onko lenkkivauhtini parantunut niin paljon, että joku oikeasti urheilijan oloinen vesseli tyytyy seuraamaan peesissäni? Huppista.

Olen pahoillani, että joudut haistelemaan hikeäni siinä takanani. 

Ja ehkä vähän egoani.

Hymy naamalla poljen loppumatkan töihin.

Vauhti.

13.4. Sunnuntai. H-hetkeen 76 päivää.

Ohjelma: Juoksu. lämmittely, jonka jälkeen kovaa 2,5km+uinti 1km+juoksu tv20 palautus

Eilen olin pitämässä lapsille miekkailupajaa: noin 3 tuntia päähänlyöntiä. Aluksi kipeänä olivat vain vatsalihakset. Pajan jälkeen jalat olivat hapoilla ja pää metelistä solmussa.

Se eilisestä. Nyt on tänään.

Uikkarit reppuun. Reppu selkään. Musa täysille. Tihkusateeseen. Nyt katsotaan, kuinka kovaa mies juoksee. Pulssi hipoo taivasta. Hengitys on raskasta. Jalat tikkaavat hirvittävää kyytiä. Ensimmäinen kilometri on lyhyt. Toinen on loputon. Vauhti ei ihme kyllä jälkimmäisellä kilsalla putoa vaan kiihtyy. Pääsen perille. Jaloissa tuntuu hyvältä. Keuhkot tuntuvat pikkuhiljaa valuvan suun kautta märälle asvaltille. Hupsistasaatana. Pitänee siis vielä vähän harjoitella. Ehkä myös vähentää savukkeiden polttoa.

Palaudun kuitenkin nopeasti. Siirryn uimahallille ja altaaseen. Kilometri uintia sujuu mukavasti. On nimittäin viihdykettä. Vieressä pelataan vesipalloa. Junioreilla on turnaus. Uima-allas on täynnä pieniä päitä, jotka polskivat totisina pallon perässä. 

Reunalla on kaksi valmentajakarikatyyriä. Ensimmäinen huutaa koko ajan naama punaisena. "Sä olet Jerppe (nimi muutettu) saatana (nimi ei muutettu) väärällä puolella." Kehua ei tipu edes oman joukkueen tehdessä maalin. Vaihtopenkki elää pelossa ja myötähäpeässä. Kaikki ovat hiljaa. Toinen valmentaja taputtaa ja kehuu. Vaihtopenkillä on iloinen mekkala. Jälkimmäinen joukkue voittaa. 

Mietin kummassa joukkueessa itse pelaisin. 

Kumpi valmennustapa on tehokkaampi.

Voisiko joku oppia jotain.

Pitääkö urheilun olla totista.

Poistun hallista.

Hölkkään hymyillen kotiin.

Kivusta ja komediasta.

11.4.2014 Perjantai. H-hetkeen 78 päivää.

Ohjelma: Jumppapallo 45min

Sitä löytää ihminen tekevänsä ihmeellisiä asioita. Ohjelmassa oli jumppapallotreeni. Etukäteen en tiennyt mitä odottaa. Jumppapallo on kuntoutusväline. Sen päällä voi pomppia. Sillä voi pelata futista. Päättelin luvassa olevan jotain kivaa. Harhaanjohtavasti ohjelmani kertoi harjoituksen olevan kevyt ja leppoisa.

Kuinka väärässä voi pieni ihminen olla.

Jumppapallon on keksinyt saatana.

Sitä kuvittelee omistavansa vatsalihakset, selkälihasten tapaiset ja jonkinlaisen tasapainon. Ei. Onneksi olin yksin kun tein harjoitteen. Punkesin noin miljoona kertaa pallon päälle erilaisiin asentoihin. Horjuin. Horjuin vähän lisää. Lötkähdin lattialle. Kiroilin. Rukoilin jumppajumalia. Itkin (sellaista hellyttävää, miehekästä itkua). En luovuttanut. Jatkoin lötkähtelyä tasan 45min.  

Vatsalihakset ovat nyt kipeät.

Kaikki muutkin lihakset ovat tulessa.

Itsetunto on riekaleina.

Päätös: Jos joskus teen jumppavideon, niin se on pelkkää pallotreeniä.

Komedia on taitolaji.

Tauon paikka.

10.1.2014 Torstai. H-hetkeen 79 päivää.

Ohjelma: Lepo

Viikko treeniä takana. Aika pitää vapaapäivä. Lepäsin istumalla seminaarissa. 13 tunnin reissu. Takapuoli on puuduksissa. Silmiin sattuu. Pää on jumissa kuin lumeen jäätynyt orava. Energiataso on nolla.

Epäilen, että levolla tarkoitettiin jotain muuta.

Istuminen on raskaampaa kuin urheilu. 

En halua istua. 

Haluan lenkille. 

Huomenna pääsen.

Heti seminaarin jälkeen.

Karaoke.

9.4.2014 Keskiviikko. 80 päivää H-hetkeen.

Ohjelma: 2x60min fillarilla, keskisyke 140.

Kello on 16.30. Ihmiset ovat kotimatkallaan. Harrastavat hyötyliikuntaa. Polkevat letkassa kotiin. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. On kevät. Elämä on hyvä.

Espoossa, Tapiolan paikkeilla, letkaan liittyy hieman nuhjuinen, ryhävalaan mallinen mies. Hän ottaa paikkansa jonossa. Edellä menee nuori hyväkuntoinen nainen pyöräilyhousuissaan ja aurinkolaseissaan. Vuolaasti hikoileva, epämääräinen verkkarimies polkee hymyillen eteenpäin. Hymy ei herätä luottamusta edes yllä lentävissä lokeissa.

Matkan jatkuessa mies alkaa nykiä päätään epämääräisessä rytmissä. Tarkkaavainen ohikulkija huomaa miehen korvilla kuulokkeet. Ymmärtää. Arvaa mitä saattaa olla tulossa. Edellä ajava nainen ei katso taakseen. Yllätys on täydellinen.

Mies alkaa ensin hymistä. Ääni ja nykiminen alkaa voimistua. Sormet hakkaavat rytmissä ohjaustankoa. "TARTU TIUKASTI HANURIIN JA NÄPPÄILE MUA." Nainen lisää vauhtia. Riemukkaasti laulava mies seuraa perässä. Liikennevalot. Molemmat pysähtyvät. Katseet kohtaavat. Mies tajuaa laulaneensa ääneen. Matka jatkuu hiljaisuudessa...

Vähän aikaa...

3km eteenpäin: "DIGGILOO, DIGGILEY. ALLA TITTAR PÅ MIG..."

..Ja siitä muutama kilometri: "OLEN KIVI JOKA KUKKII LAILLA HAURAAN JOUTSENEN..."

Kotiin päästessään mies on päättänyt päivitää mp3-soittimensa musiikkikirjaston.

...ja suukapuloida itsensä seuraavalle lenkillä.

Haaste yksin pimeässä.

8.4.2014 Tiistai. 81 päivää H-hetkeen.

Ohjelma: Pilates 45min

Nyt nimittäin ryhävalas haastoi itsensä. Pilates. Tuo satujumppien sauvakävely. Ohjelma käski. Minä toteutin. Ohjeen mukaan.

Mietin. Veivaako triathlonisti A Stubb pilatesjumppaa hotellihuoneessaan, tiukoissa trikoissaan, vahamainen hymy naamallaan ja solariumlamppujen loisteessa? Todennäköisesti. Sen jälkeen tulee Ken-nukelta twiitti: häshtäg thumbsup <3 pilates 4ever.

Minä väänsin järkyttävät pilatekset kun sain lapsen nukkumaan. Olin yksin hereillä. 

Huomioita: Ihminen ei taivu ohjeiden mukaisiin asentoihin. Jos olisin alasti, niin kuvituksen voisi julkaista valaille suunnatussa Kamasutrassa. Oli ihan saatanan turhauttavaa ja raskasta. Keskivartaloni lihakset huutavat tuskissaan leipää. Olo on kummallinen. Piinaavimmat 45 minuuttia vähään aikaan. 

Suoriuduin kuitenkin. Tunnen ylpeyttä.

10 minuuttia treenin jälkeen olo on voittajan.

Kaikkea pitää kokeilla.

Paitsi kansantansseja.

Odottelen seuraavaa kertaa.

Reipasta.

7.4.2014 Maanantai. 82 päivää H-hetkeen.
Ohjelma: 2x60min leppoisasti fillarilla.

Kello soi viideltä. Kamat kasaan ja fillarilla töihin. Tuntuu jo rutiinilta. Hämmentävää. 

Keli oli muuten mahtava. Kevyttä tihkua. Ei tuulta. Ensimmäinen kerta kun ei mennyt tuntia yskiessä katupölyä kun pääsin perille...

Matka takaisin oli sitten hieman erilainen.

Vinkki. Jos haluat lisätä lenkkiisi tehoja, niin tee seuraavasti: Sovi itsellesi pakollinen meno.  Lähde töistä hippasen myöhässä. Laske aikataulu pieleen. Juutu jokaisiin liikennevaloihin.
Käytä endomondoa ja kuulokkeita älypuhelimessa: seksipuhelinmarjatta kertoo raivostuttavan rauhallisesti kilometrin välein paljonko olet aikataulusta jäljessä. Huomaat pian polkevasi apinan raivolla ja lihakset hapoilla.

Olin ajoissa perillä.

Naama punaisena.

Huomenna varaan aikaa.

Huljutus.

6.4.2014 Sunnuntai. H-hetkeen 83 päivää.

Ohjelma: 2km uintia rauhallisesti, tekniikkaan keskittyen. 

Aamulla jalat olivat ehjät. Mitä hittoa? Missä lihaskipu? Mitä tää nyt on? Juoksinko eilen jotenkin huonosti? En valita. Suuntaan uimahalliin.

Uinti on etukäteen ajateltuna vahva laji. Läski nimittäin kelluu. Tänään tavoitteena on kellua 2km. En ole ihan varma olenko polskinut ihan niin pitkää matkaa ikinä. Arveluttaa se, että tuleeko altaaseen tsunami, kun sinne molskahdan. 

Matkalla mietin hallitsemiani uintitekniikoita: On selkää, rintaa, koiraa, kissaa, käsipohjaa, vesijuoksua, erittäin vapaata tyyliä, uppoavaa perhosta ja pappia. Pystyisinkö uimaan kaksi kilometriä viimeksi mainitulla? Näen jo kanssaihmisten kunnioittavat (ei yhtään säälivät) katseet päästessäni maaliin parin kilsan pastorin jälkeen.

Pääsen altaalle. Siihen reunalle. Koko pääkaupunkiseutu on ilmeisesti saapunut kanssani uimaan. Ajatus: Kävivätkö kaikki varmasti suihkussa ennen altaaseen menoa? Päätän olla ajattelematta liikaa ja sukellan 50 metriä pitkään alapesualtaaseen. Sulokkaasti. Uimalasit valahtavat kaulalle. Pää osuu ratamerkkiin. Vittu. 

Aloitan urakkani uimalla vapaata. Ensimmäisen 50 metrin matkalla nielen arviolta puolet altaan varmasti puhtaasta virutusvedestä. Nielen veden lisäksi ylpeyteni. Vaihdan rintauintiin. Hetken päästä huomaan pääseväni vauhtiin. Tekniikka löytyy. Tämähän on mukavaa. Eniten haastetta tuottaa matkan laskeminen.

55 minuuttia siihen meni. 

Kaksi kilometria on takana. 

Suihkun kautta kotiin.

Olo on mainio.

Hölkkä

5.4.2014 Lauantai. H-hetkeen 84pv.

Ohjelma: 60min juoksu. Syke n.140. 20min kohdalla 6X20s vetoja minuutin hölkkäpalautuksella.

Ensimmäinen lenkki. Ajatus on aina yhtä hirveä. Vaihtoehtona on siivoaminen. Päätös on helppo. 

Vastaan tulee kanssaurheilijoita. Juoksutrikoot. Hymy. Ärsyttävän lennokas ja kevyt askel. Oma askeleeni on jollain tapaa väkivaltainen maata kohtaan. Olen poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Lenkillä on aikaa ajatella. Ajattelin mm. seuraavia asioita:

- Käykö Ilkka Lipsanen aamulenkillä Segwayllä ja kultaisessa aamutakissa?
- Miksi kaikki kanssaurheilijat katsovat mua noin säälien?
- Kuinka kylmää ton joen vesi on?
- Voisko sinne mennä uimaan?
- 20s on lyhyt aika (ensimmäisen vedon kohdalla)
- 20s aikana on moni kuollu (kaikkien muiden vetojen kohdalla)
- Miten Suomisen Teemu pärjää kukkulakävelyllään?
- Kiipeääkö se sinne vuorelle kultaisessa aamutakissa?
- Miksi mä en vois hoitaa näitä lenkkejä Segwayllä?

Aurinko paistoi. 

Olo on hyvä.

Huolimatta siitä, että lokki kakkasi oikeaan poskipäähäni.

Ensimmäinen päivä.

4.4.2014 Perjantai. H-hetkeen 85pv.

Ohjelma: 2x60min pyöräilyä. Syke n.140. Kierrokset n.90/min

Kello soi 5.00. Ulkona on pari astetta pakkasta. Aurinko ei ole vielä noussut. Minä olen. Aikainen mummo nappaa parhaat bingolaput.

Tv:ssä triathlonia harrastavat ihmiset ovat lihaksikkaita. Urheilevat tiukoissa trikoissa ruskettuneina ja hyvinvoivina. Pukeudun lämpimästi. Pyöräilevä Michelin-ukko liian pienissä renkaissa. Tästä alkaa ensimmäinen lenkki. Fillarilla töihin.

Lähden liikkeelle. Puolimatkassa aurinko alkaa nousta. Pyörätie on ollut koko matkan ajan tyhjä. Fiksut ihmiset ovat tajunneet jäädä kotiin. Maisemia ei katsota. Ei pysty. Keskityn pyörittämään polkimia. Kilometrit seuraavat toisiaan. Hikoilen kuin Martti Ahtisaari turkkilaisessa saunassa.

Ylämäki. Keuhkot huutavat hoosiannaa. Mp3 soittimessa Nick Cave laulaa Death is not the End. Minua ei ylämäet voita. Heitän ammattimaisesti oikeasta sieraimesta hiihtäjän räät. Pyöritän polkimia ihan vimmatusti. Alamäessä poljen rauhallisemmin.

Pääsen töihin tasan tunnissa. Olen puoli tuntia liian aikaisin. Keuhkoista tulee katupölyn väristä jöötiä. Fiilis on kuitenkin loistava. Olen maalissa.

Iltapäivällä poljen takaisin kotiin. Helpommin. Katson maisemia. Nautin auringosta. Hiki tiivistyy puroksi tien varteen.

Olo on voittajan.

Huomisesta en ole niin varma.

Alku

3.4.2014 Torstai. 

Ilmoittauduin juuri triathlonille. 28. kesäkuuta klo 10.00 on h-hetki. Aikaa on siis 85 päivää ja 13 tuntia. Suunnilleen. 

Pohjakunto on löytynyt. Viisi päivää norottelua viime viikolla sai sen esiin. Hengästyn juostuani noin kolme metriä. Tästä ei juuri pääse kuin ylöspäin.

Olympiamatka: 1km uintia, 45km pyöräilyä ja 11km juoksua. 
Ensimmäinen treeni on huomenna.

Ryhävalas on matkalla kaskelotiksi.

Tämä on alku.