Vauhti.

13.4. Sunnuntai. H-hetkeen 76 päivää.

Ohjelma: Juoksu. lämmittely, jonka jälkeen kovaa 2,5km+uinti 1km+juoksu tv20 palautus

Eilen olin pitämässä lapsille miekkailupajaa: noin 3 tuntia päähänlyöntiä. Aluksi kipeänä olivat vain vatsalihakset. Pajan jälkeen jalat olivat hapoilla ja pää metelistä solmussa.

Se eilisestä. Nyt on tänään.

Uikkarit reppuun. Reppu selkään. Musa täysille. Tihkusateeseen. Nyt katsotaan, kuinka kovaa mies juoksee. Pulssi hipoo taivasta. Hengitys on raskasta. Jalat tikkaavat hirvittävää kyytiä. Ensimmäinen kilometri on lyhyt. Toinen on loputon. Vauhti ei ihme kyllä jälkimmäisellä kilsalla putoa vaan kiihtyy. Pääsen perille. Jaloissa tuntuu hyvältä. Keuhkot tuntuvat pikkuhiljaa valuvan suun kautta märälle asvaltille. Hupsistasaatana. Pitänee siis vielä vähän harjoitella. Ehkä myös vähentää savukkeiden polttoa.

Palaudun kuitenkin nopeasti. Siirryn uimahallille ja altaaseen. Kilometri uintia sujuu mukavasti. On nimittäin viihdykettä. Vieressä pelataan vesipalloa. Junioreilla on turnaus. Uima-allas on täynnä pieniä päitä, jotka polskivat totisina pallon perässä. 

Reunalla on kaksi valmentajakarikatyyriä. Ensimmäinen huutaa koko ajan naama punaisena. "Sä olet Jerppe (nimi muutettu) saatana (nimi ei muutettu) väärällä puolella." Kehua ei tipu edes oman joukkueen tehdessä maalin. Vaihtopenkki elää pelossa ja myötähäpeässä. Kaikki ovat hiljaa. Toinen valmentaja taputtaa ja kehuu. Vaihtopenkillä on iloinen mekkala. Jälkimmäinen joukkue voittaa. 

Mietin kummassa joukkueessa itse pelaisin. 

Kumpi valmennustapa on tehokkaampi.

Voisiko joku oppia jotain.

Pitääkö urheilun olla totista.

Poistun hallista.

Hölkkään hymyillen kotiin.