26.4.2014. Lauantai. H-hetkeen 63 päivää. Ohjelma: työpaikkajoukkueiden salibandyn sm-turnaus.
25 vuotta sitten valmentaja kielsi pallopelit lupaavalta juniorilta. Viisas mies. Tänään oli sitten se päivä, kun tuon kiellon olisi pitänyt olla kirkkaana mielessä.
Työpaikkajoukkueiden salibandyturnaus. Reipashenkistä vesurihippaa aamusta iltaan. 8.30 palloiluhallin edessä on sankka savu. Entiset juniorit polttavat ketjussa tupakkaa keskittyessään peleihin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Omat odotukseni ovat korkealla. En ole vuosiin ollut näin hyvässä kunnossa. Juoksen junnuilta jalat alta. Joukkueeni tulee ottamaan historiansa ensimmäisen voiton. Kansa hurraa. Presidenttipari tulee kättelemään. Kyllä te tiedätte.
9.00. Eka peli. Jalka liikkuu ihan hyvin. Pallo ei pysy lavassa. Pää ei pysy mukana. Kivaa on. Kyllä tämä tästä. Kokeneemmilta pelaajilta sataa hyviä neuvoja.
9.16. Toista erää pelattu noin kaksi minuuttia. Laitakahina. Joku tuuppaa selästä. Kaadun. Jalka pettää alta. Yritän vielä, mutta jalka ei kestä. Näen silmissäni entisen valmentajani hymyn ja tunnen saman veikkosen kämmenselän napauttamassa takaraivoani. "Urpo."
Käyn kahdessa jälkimmäisessä pelissä yrittämässä jalka teipattuna. Ei kestä. En pysty kävelemään tai juoksemaan. Tää oli tässä. Taitaa olla lihaskuntoviikot edessä.
Vitun pallot.
Koska pääsee seuraavan kerran?
Jalka paketissa ja kipulääkettä naamarissa ei tunnu enää pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti