6.4.2014 Sunnuntai. H-hetkeen 83 päivää.
Ohjelma: 2km uintia rauhallisesti, tekniikkaan keskittyen.
Aamulla jalat olivat ehjät. Mitä hittoa? Missä lihaskipu? Mitä tää nyt on? Juoksinko eilen jotenkin huonosti? En valita. Suuntaan uimahalliin.
Uinti on etukäteen ajateltuna vahva laji. Läski nimittäin kelluu. Tänään tavoitteena on kellua 2km. En ole ihan varma olenko polskinut ihan niin pitkää matkaa ikinä. Arveluttaa se, että tuleeko altaaseen tsunami, kun sinne molskahdan.
Matkalla mietin hallitsemiani uintitekniikoita: On selkää, rintaa, koiraa, kissaa, käsipohjaa, vesijuoksua, erittäin vapaata tyyliä, uppoavaa perhosta ja pappia. Pystyisinkö uimaan kaksi kilometriä viimeksi mainitulla? Näen jo kanssaihmisten kunnioittavat (ei yhtään säälivät) katseet päästessäni maaliin parin kilsan pastorin jälkeen.
Pääsen altaalle. Siihen reunalle. Koko pääkaupunkiseutu on ilmeisesti saapunut kanssani uimaan. Ajatus: Kävivätkö kaikki varmasti suihkussa ennen altaaseen menoa? Päätän olla ajattelematta liikaa ja sukellan 50 metriä pitkään alapesualtaaseen. Sulokkaasti. Uimalasit valahtavat kaulalle. Pää osuu ratamerkkiin. Vittu.
Aloitan urakkani uimalla vapaata. Ensimmäisen 50 metrin matkalla nielen arviolta puolet altaan varmasti puhtaasta virutusvedestä. Nielen veden lisäksi ylpeyteni. Vaihdan rintauintiin. Hetken päästä huomaan pääseväni vauhtiin. Tekniikka löytyy. Tämähän on mukavaa. Eniten haastetta tuottaa matkan laskeminen.
55 minuuttia siihen meni.
Kaksi kilometria on takana.
Suihkun kautta kotiin.
Olo on mainio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti