Arvi.

 

9.7.2014. Keskiviikko. H-hetkeen ? Ohjelma: aamulla ja illalla lihaskuntoharjoitus.

Kesä 1983. Nappulaliiga. Jakomäen jalkapallostadion. Joukkueen ensimmäinen jalkapalloturnaus. Innokkaita 8-vuotiaita nuoria miehiä punaisissa pelipaidoissaan.

Ensimmäisen ottelun alla kaikki hymyilevät. Valmentaja antaa neuvon: "pitäkää hauskaa." Arvin isä tarjoaa vesipulloista juotavaa. "Nyt jätkät tsemppiä." Ennen alkuvihellystä olo on jännittynyt, mutta hyvä. 

Teen kolme maalia. Kehut tuntuvat hyvältä. Joukkueemme voittaa. Kaikki nauravat. Paitsi Arvi. Ja Arvin isä. "Helvetti sä olet huono. Miten sä et saanu palloa maaliin? Ota mallia tosta Laurista. Se on saatana sentään jalkapalloilija." Enää ei naurata ketään. 

Itku kurkussa pelaamme turnauksen loppuun. Voitamme. Arvin isä on ehtinyt haukkua tuomarit, valmentajat, pelaajat ja muut vanhemmat. Meitä hävettää. Pelottaa. Haluan nopeasti kotiin.

Arvin isä tarjoaa kyytiä. Menen bussilla.

Arvi lopetti jalkapallon kesän loputtua. 

Luin otsikot.

Arvin isä ei ole kadonnut.

Häpeä on edelleen läsnä.

Moniko urheilija lopettaa ennenkuin ura edes alkaa?

Jokainen tietää, että mokaaminen ja häviäminen tuntuvat pahalta. Kysy vaikka Brasilian maajoukkueelta. Ei siihen tarvita ketään sitä erikseen naamaan hieromaan. 

Kannustakaa toisianne.