H 2.

28.7.2014. Maanantai. H-hetkeen 38 päivää. Ohjelma: Lepo

Jalka. Se on paikallaan. Satunnaista kipua. Kävely onnistuu. On aika asettaa tavoite.

Olympiamatka. Kuukauden päästä. Siihen mennessä jo juostaan.

Koska mitään massatapahtumia ei osu silmään, niin kehitän oman. Menen triathlonilla mökille. Minulla on lähtö ja maali. Uin Espoonlahden uimahallissa. Vesi lienee kylmempää kuin järvessä. Poljen Lohjalle. Juoksen mökille. 2 kilometria uintia. 54 kilometriä pyörällä. 15 juosten. Suunnittelu on helppoa. Toteutusta odotetaan.

Olen päättäväinen. Minun on tehtävä tämä. Tänä kesänä. Soittolistalle Kikkaa ja Kuolleita intiaaneja.

Huomenna pyörällä töihin.

Odotan jo.

Loma.

27.7.2014. Sunnuntai. H-hetkeen ? 

Ohjelma: kuntopiiriä ja tarmokasta venyttelyä.

Mies on ollut ennenkin lomalla. Vuonna 2001. Terassilla kaljaa. Puistossa olutta. Festareilla bisseä. Mökeillä keppanaa. Raskas työ vaati itsensä marinointia. Urheilua tuli telkkarista. Kesäläskiä marinoitiin tauotta. Töihin mentiin väsyneenä. 

Kesä 2014. Seuraava loma. Kävin kaksi kertaa terassilla. Kahvia ja colaa. Puistossa ja maakuntamatkoilla leikin pojan kanssa. Urheilin vähintään kolme, yleensä viisi kertaa viikossa. Tv:stä katsoin miekkailun ja jalkapallon mm-kisoja ja pari etappia Tour de Francea. Auringossa en maannut.

Työt alkaa tiistaina.

Vuorokausirytmiä ei tarvitse muuttaa.

Outoa.

Molemmat lomat tulivat tarpeeseen.

Palvelivat tarkoitustaan.

Jalat ylös.

10.7.2014. Torstai. H-hetkeen ? Ohjelma: aamulla pallojumppaa, illalla 2h fillarilla.

Pelonsekaisin tuntein mies pistää vaippahousut jalkaan. Ikkunasta heijastuu. Timo Jutilan kuva. Maailman nopein lihapulla luistimilla. Ensin rillattiin läskiä tulella. Nyt käristetään ryhävalasta polkimilla.

Musiikki täysille. Jalat käyntiin. Vastatuuli on saatanasta. Pikkuhiljaa jalat lämpenevät. Kilometrit seuraavat toistaan. Vitutus vaihtuu hyvään oloon. Perse ei puudu.

Lenkki suuntautuu itäiseen Helsinkiin. Kesäiltana Kontulakin näyttää hyvältä. "Kun Suomi putos puusta, maito oli milkkiä.." Soundtrack täydentää ajokokemuksen. Hymyilen. Kaikki toimii. Nilkassa ei tunnu painetta. Ensimmäinen kerta kahteen kuukauteen.

Epähuomiossa poljen melkein 40 kilometriä.

Urheilu on taas mukavaa.

Nyt nostan jalat ylös ja leipään.

Arvi.

 

9.7.2014. Keskiviikko. H-hetkeen ? Ohjelma: aamulla ja illalla lihaskuntoharjoitus.

Kesä 1983. Nappulaliiga. Jakomäen jalkapallostadion. Joukkueen ensimmäinen jalkapalloturnaus. Innokkaita 8-vuotiaita nuoria miehiä punaisissa pelipaidoissaan.

Ensimmäisen ottelun alla kaikki hymyilevät. Valmentaja antaa neuvon: "pitäkää hauskaa." Arvin isä tarjoaa vesipulloista juotavaa. "Nyt jätkät tsemppiä." Ennen alkuvihellystä olo on jännittynyt, mutta hyvä. 

Teen kolme maalia. Kehut tuntuvat hyvältä. Joukkueemme voittaa. Kaikki nauravat. Paitsi Arvi. Ja Arvin isä. "Helvetti sä olet huono. Miten sä et saanu palloa maaliin? Ota mallia tosta Laurista. Se on saatana sentään jalkapalloilija." Enää ei naurata ketään. 

Itku kurkussa pelaamme turnauksen loppuun. Voitamme. Arvin isä on ehtinyt haukkua tuomarit, valmentajat, pelaajat ja muut vanhemmat. Meitä hävettää. Pelottaa. Haluan nopeasti kotiin.

Arvin isä tarjoaa kyytiä. Menen bussilla.

Arvi lopetti jalkapallon kesän loputtua. 

Luin otsikot.

Arvin isä ei ole kadonnut.

Häpeä on edelleen läsnä.

Moniko urheilija lopettaa ennenkuin ura edes alkaa?

Jokainen tietää, että mokaaminen ja häviäminen tuntuvat pahalta. Kysy vaikka Brasilian maajoukkueelta. Ei siihen tarvita ketään sitä erikseen naamaan hieromaan. 

Kannustakaa toisianne.

Paluu.

5.7.2014. Lauantai. H-hetkeen ? 

Ohjelma: kuntopiiri ja leppoisa 1h 30min polkupyörällä.

Kesä. Aurinko paistaa. Ilmassa leijuu vastaleikatun ruohon tuoksu. Linnut lauleskelevat. Ihmiset kulkevat ravunpunaisina ja hymyilevät sulosti. Kaikki rakastavat kaikkea. Maailma on vaaleanpunainen kuin vastasyntynyt possu.

Tai sitten ei. Kuvan muuttaa hikoileva keski-ikäinen mies. Miehen päällä leijuu vastapuristetun hien käry. Linnut lopettavat. Mies aloittaa. "Teik mii tu te fankkitaun." Ihmiset kalpenevat ja väistyvät tien sivuun. Rakkaus vaihtuu pelkoon. Maailmasta tulee hetkessä synkkä ja pelottava paikka.

Haluan pyytää anteeksi reittini varrella kulkeneilta ihmisiltä. Olin pitkästä aikaa pyörälenkillä. Ensimmäistä kertaa loukkaantumisen jälkeen. Oli aika hieno fiilis. Valitettavasti lauloin taas mukana. Yrittäkää kestää. Kyllä se kohta helpottaa.

Ehkä.

Elävien kirjoissa.

3.7.2014 Torstai. H-hetkeen ? Ohjelma: varovaista kävelyä ja kuntopiiri.

Neljäs päivä ilman nilkkatukea. Viikko ilman särkylääkkeitä. Varovaista kävelyä. Varovaista pyöräilyä. Varovaisesti pienenevä mela otsassa. Ulkona paistaa pitkästä aikaa aurinko. Pysyn sisällä.

Jalka ei parane. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Haluaisin juosta. Uida. Pyöräillä.  Liikkua normaalisti. Ei onnistu. Joka askel tuntuu oudolta. Välillä nilkka muljahtelee. Joskus tuntuu kipua. Kärsivällisyys on hyve jota minulla ei ole. Ainakaan tämän asian suhteen. Sisälläni värjöttelevän piripäisen, pienen, ADHD-oravan käämi palaa molemmista päistä.

Halu on kova. En muista tällaista himoa treenaamaan. Aion vetää sen triathlonin kun tästä tokenen. Tarvittaessa yksin. Itsensä voittamisesta tässä on kyse. Elokuussa menen. Pää kainalossa. Sähköpyörätuolilla. 

Ennen sitä hoidan itseni kuntoon.

Ja treenaan.

En pelaa pallopelejä.

Haaveet kaatuu.

10.6.2014 H-hetkeen ? päivää.

Ohjelma: Kiukkuinen lepo.

Oli tavoite. Tahtoa. Maali alle kolmenkymmenen päivän päässä. Kunto oli kohdallaan. Vammat oli selätetty. Ajatukset kirkkaat. Sitten.

Pallo. 

Tällä kertaa kori -sellainen. Tarvitaan vain yksi huolimaton askel. Pieni horjahdus. Kuuluu rusahdus. Silmissä mustenee. Kipu on jäätävä. Makaan kentän pinnassa. Pitelen nilkkaani. Huudan painokelvottomia. Ensimmäinen ajatus: En pysty triathloniin. Toinen: En pääse huomenna töihin. Kolmas: Vittu, että pitää olla tyhmä.

Matkalla sairaalapäivystykseen nilkkaani nousee kananmunan kokoinen patti. Otsaani kasvaneen jortikan koko voidaan mitata metreissä. Saavun aulaan. Ystävällinen hoitajatäti istuttaa minut pyörätuoliin ja hakee minulle vuoronumeron. Kiitän. Yritän hymyillä. Kipu muuttaa hymyni irvistykseksi.

Odotellessa huomioni kiinnittyy kanssaihmisiin. Kesäisenä sunnuntai-iltana sairaalapäivystyksessä näkee kansakuntamme koko kirjon. On zombieita, raajarikkoja, ylivilkkaita ja "hei yritin täältä kylpyammeesta korjata leivänpaahtimen kontaktivikaa kielellä ja haarukalla" -porukkaa. Yritän sulautua seiniin. Meininki on melko mannermainen.

Pääsen toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ja hoitaja jaksavat olla ystävällisiä ja kuunnella. Jalkaani runnotaan eri suuntiin. Pallo nilkassa kasvaa. Puren hammasta. Silmät kostuvat. Huudan tuskasta ja pyydän anteeksi. Hoitaja kärrää minut röntgeniin. "Paanko puhelimen pois päältä?" "Ei tartte, jos lupaat olla vastaamatta." Kännykänkäyttösäännöt ovat näemmä sairaalassa muuttuneet. Vastustan kiusausta. En päivitä facebookkia röntgenkammion laverilta.

Kuvien jälkeen väistelemme verisiä ihmisiä matkalla takaisin toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ja hoitaja tulevat paikalle naamat innostuksesta loistaen. "Sä aiheutit meille hämmennystä. Sulla on täällä tämmöinen jännä murtuma. Tuuppa kattoon." Minut työnnetään näyttöpäätteen eteen. Tutkitaan uusia ja vanhoja kuvia. "Sulla on kasvanu tänne vuoden 2007 jälkeen tämmönen ylimääräinen silta. Nyt se on sitte napsahtanu poikki. Ei tällasta kuule normaalilla ihmisellä oo." Jes. Mä olen mutantti. Missä supervoimat? Saan jalkaan lastan ja kouraan kuntoutusohjeet. 

Matkustaessani aulan läpi ovelle katson vuoroaan odottavia kanssaihmisiä.

Itseasiassa mulla on kaikki aika hyvin.

Kiitos Haartmannin sairaalan ihmisille. Teille ei makseta tarpeeksi.

Triathlonista en luovu.

Kuntoutetaan nyt ensin.