Vuosi elämästäni.

26.12.2014. Perjantai. H-hetki: se on tulossa. Ohjelma: jouluähky

Joulukuun 16 ryhävalaan mallinen mies huomasi olleensa juomatta alkoholia 365 päivää peräkkäin. Ensimmäisen kerran vastaavaa oli tapahtunut kultaisella 80-luvulla. Veikkaus: vuonna 1987. Aikamoista. Mies katsoi peiliin. Oliko mikään muuttunut? Ei. Peilistä nimittäin tuijotti se sama suurisilmäpussinen ja -vatsainen mörkö kuin vuotta aiemminkin. 

Mies ajatteli tarkemmin. Aika moni asia on muuttunut. Aamulla viideltä se ei ehkä tosin näy peilistä. Listasin viisi muuttunutta asiaa.

1. Housujen kanssa joutuu käyttämään vyötä. Muutama vuosi sitten piukeisiin    puvunhousuihin mahtuisi melkein kaksi Lauria. 

2. Aamulla on helpompi herätä. En ole nukkunut vuoteen yli kahdeksaan aamulla. Jokaisena aamuna olen myös herännyt sieltä, mistä olen suunnitellutkin herääväni. Aamutelkkarin lastenohjelmat ovat edelleen huonoja ja vielä huonompia.

3. Kissat ovat lopettaneet suuni käyttämisen käymälänään viikonloppuöisin.

4. Itsensä fyysinen romuttaminen ei liity alkoholinkäyttöön. Se onnistuu myös perustyperyydellä ja pallopeleillä.

5. Juomakulttuuristakin on opittu: Baareista saa myös kahvia, jossa ei ole jallua.

Ei pöllömpää. Hymy naamallaan mies suuntasi töihin. Bussilla. Ulkona oli kyrväkkä keli. 

Ja lopuksi sananen alkoholilainsäädännöstä. Ei se viina holhoamalla ihmisiltä lopu. Voitteko pitää ne baarit auki vaikkapa vähän nykyistä pidempään, niin saa pieni hento ihmistaimi istumapaikan yöbussissa. Hintoja voisi myös laskea, niin porukka pysyy siellä baarissa ilakoimassa, eikä huuda tossa pihalla.

Ei muuta.

Kiitollisuus.

29.11.2014. Lauantai. Ohjelma: 3xnilkkajumppa ja 30min juoksulenkki.

Aamu. Kello on seitsemän. Olen kiskonut verkkarit jalkaan. Pipo on päässä. Poistun ovesta muiden jäädessä nukkumaan. Ulkona on räntäisää. Tyypillinen juhannussää. Jännittää. Ensimmäinen juoksulenkki sitten toukokuun alun. Laitan musiikin päälle. Ryntään (tai oikeammin köpöttelen) pimeyteen.

Tiedostan jokaisen askeleen. Jalka reagoi kamaraan. Ei satu. Tuntuu oudolta. Musiikki pauhaa. Hiivin eteenpäin. Tuntuu kuin koko kaupunki katselisi hiipivää talipalloa. Ensimmäinen kilometri vastaa henkisesti maratonia.

Lihakset lämpenevät. Jalat tottuvat uusiin liikeratoihin. Vauhti lisääntyy. Kuulokkeista tulee Blur -orkesterin Park life. Tekee mieli tanssia. Jätän kuitenkin tanssiaskeleet ottamatta. En halua järkyttää rauhallisesti heräävää lähiötä. Olen onnellinen. Voin taas juosta.

Matka jatkuu. Rytmi on löytynyt. Yhdessä vaiheessa itken ilosta. Sitten nauran. Melkoinen vuoristorata. En olisi vielä kuukausi sitten uskonut selviäväni ilman leikkauspöytää. Kilometrit seuraavat toistaan. Juoksu tuntuu edelleen hyvältä.

Tajuan lopettaa 35 minuutin kohdalla. Mieli olisi tehnyt juosta enemmän. Olo on voittajan.

Kiitos fysioterapeutille. Ja kaikille muille kannustajille. Ilman teitä en olisi tässä.

Aivan mahtava olo.

Lihas

1.11.2014. Lauantai. H-hetkeen?

Ohjelma: 2xkuntopiiri ja 3-4krt nilkkajumppa.

Torstai. Fysioterapia. ¨ttu tää on ihan lukossa tää sun jalkas. Mitä sä oot tehny tälle?¨

Hetken päästä ryhävalaan mallinen mies huutaa ja itkee laverilla. Nilkka venyy, paukkuu ja rutajaa. Fysioterapeutit lokeroituvat miehen mielessä samaan ihmisryhmään hammaslääkärien ja musiikinopettajien kanssa. Ammattikunta, joka on profiloitunut kostamaan ja siirtämään lapsuuden traumansa seuraaville sukupolville. Pian fyysinen tuska helpottaa. Henkinen on vasta alussa. Mies oppii seuraavat asiat itsestään: Lihakset ovat surkastuneet. Et osaa kävellä, seistä tai kyykistyä. Olet liikkunut väärin jo monta vuotta. Putoaminen maan pinnalle on nopea ja kivulias.

Jalan kuntoutusta harjoitellessa tulee ensimmäinen kehu. ¨Et sä ihan toivoton ole. On täällä joku ajatus liikeradasta.¨ Mies ei ole koskaan ollut itsestään niin ylpeä, kuin oppiessaan nostamaan oikean isovarpaansa irti lattiasta ilman tukea. Ja heti kolmannella yrityksellä. Tunti kuluu nopeasti. Askel kotiinpäin on kevyt.

Nilkkaa on nyt kuntoutettu ohjeiden mukaan kolme päivää. Miehellä on uusi vihollinen. Tasapainolauta. Saatanan keksintö. Siihen kulminoituu kaikki maailmantuska. Mies istuu sohvan reunalla. Laittaa jalan laudalle. Liikkeet ovat pieniä. Kivuliaita. Epävarmoja. Viiden minuutin harjoittelun jälkeen on pakko lopettaa. Kehitystä on kuitenkin jo tapahtunut jo muutamalla harjoituskerralla. Liikkeet ovat varmempia. Kestävyys on parantunut. Mies on päättänyt oppia käyttämään torstaina löydettyjä lihaksiaan.

Onneksi kaikkea liikuntaa ei ole kielletty.

Mies aikoo vielä jonakin päivänä juosta, triathlonoida ja miekkailla.

Askel.

17.10.2014. Perjantai. H-hetkeen ?

Ohjelma: 2x70min fillarilla ja 4xjalkajumppa

Aamu. Pakkanen. Ryhävalaan mallinen mies kiskoo isoisä -henkiset, psykedelisillä kuvioilla varustetut pitkät kalsarit verhoamaan massiivisia reisiään. Tämän erotiikantappoasun päälle vedetään pyöräilytrikoot. Tuplavarmistus. Pipo päähän. Hanskat käteen. Rinkka selkään. Musat täysille. Pyörän päälle. Eteenpäin.

Pukeutuminen osui melkein kohdilleen. Mies ei palele. Hikoilee kuin sirkussika saunassa. Hikipuro jäätyy suoniksi tienpintaan. Toivottavasti jalankulkijoilla on piikit kengissään.

Eilinen fysioterapia toi kaikkeen liikuntaan uuden teeman. Mies keskittyy nilkkansa asentoon. Eksyy ensin. Sitten meinaa ajaa ojaan. Nilkan asento on kuitenkin hyvä. Se on nyt pääasia. Vähitellen liikerata alkaa automatisoitua. "Ha, ha, haa-aa. Pump it. Louder. Ha, ha, haa-aa." Mies jollottaa, kuullostaen metsässä kakkaavalta hirveltä. Äänettömästi vaihtavat kanssaihmiset tien toiselle puolelle. Häpeä. Se iskee myöhemmin.

Pyörä parkkiin. Askeleet seuraavat toistaan. Mies opettelee kävelemään. Ei muuten ole helppoa.

Iltapäivän lenkki on helpompi.

Ilma on lämpimämpi.

Puhjennut sisäkumi ei haittaa.

Projekti etenee.

Aurinko paistaa.

Taapero.

16.10.2014. Torstai. H-hetkeen ?
Ohjelma: fysioterapia

Eilen oli pelätty tuomiopäivä. Ortopedi. Tapaaminen kesti vartin. "Sulla on täällä tällainen kuluma. Ja täällä. Ja täällä. Ja muuten täällä. Ja..." Esitelmän edetessä muodostui aivoihini kuva amputaatiosta. Verilammikoista. Suolenpätkistä. Pyörätuolista. Hautakivestä. Olin väärässä. "Ei lähetä vielä leikkaamaan, koska siinä on riskejä. Sä oot tollanen urheilullinen kaveri (en aistinut sarkasmia), niin kokeillaan ensin pari kuukautta fysioterapiaa. Tässä on sulle lähete." Jahas. Ei kai siinä sitten. Kiitin ortopedisetää ja poistuin poliklinikalta. Varasin ajan fysioterapeutille.

Fysioterapia. En oikein tiennyt mitä odottaa. Mielikuvissani näin Jane Fondan tahtiin trikoissaan väkipakolla jumppaavia mummoja ja Vietnam-veteraaneja nojapuilla. Petyin taas. Vittu. Ihme touhua. Terapeutti oli mukava. Ei hikinauhaa. Ei nojapuita. Ei Jane Fondaa.  Sen sijaan oli antoisaa keskustelua ja jalan tutkimista ja seikkaperäistä ohjeistusta. Asetettiin myös tavoite. Minut saadaan taas juoksemaan. Triathlonoimaan. Miekkailemaan. Kelpaa.

Selvisi seuraavat asiat: Jalka on jäykkä. Jalkaterä on kääntynyt sisäänpäin. Kaikki lihakset ja jänteet ovat lukossa. Varvas on jollain tapaa viturallaan. En osaa kävellä. Enkä ilmeisesti myöskään seistä. Hiljaiseksi veti. 

Nyt opettelen uudestaan kävelemään.

Sitten aion opetella juoksemaan.

Tahtotila on.

Ja nyt on myös ohjeet.

Tästä se taas lähtee.

Olen valmis.

Olen taapero.

Tunneli.

7.10.2014. Tiistai. H-hetkeen? Ohjelma: magneettikuvaus.

Odotettu päivä. Tämän eteen on tehty töitä. Kuunneltu jonotusmusiikkia. Sitä yhtä biisiä. Monena päivänä. Aamuisin ja iltapäivisin. Alunperin ajan piti olla kuukauden päästä. Palvelu puhelimessa on ollut hyvää ja asiallista. Vaihteen irmat ovat jo vähän kuin vanhoja kavereita. Lopulta sain ajan siirrettyä tähän päivään.

Kuin olisi ensimmäisille treffeille menossa. Sydän hakkaa. Suu kuivuu. Rohkaisuryyppy ei tekisi pahaa. Tein virheen. Googletin sairaalan kuvaa. Tuloksissa oli hirmu monta aukirevittyä jalkaa. 

Pääsen ajallani pukukoppiin. Tuttavallinen rouvashenkilö ohjeistaa ottamaan korvakorut ja muut metallit pois päältä. Housut vaihtuvat sairaalan hailakanvihreisiin potilasverkkareihin. Erehdyn katsomaan peiliin. Minua katsoo lobotomiapotilas, joka on hukannut nenäliinan päästään.

Kuvaushuone. Mieleen tulee tieteiselokuvan mielisairaala. Huone on valkoinen. Katossa oleva lamppu on peitetty pleksillä, jossa on sininen taivas ja valkoisia pilviä. Pleksistä on helppo pestä roiskeet pois. Keskellä huonetta on pesukoneen näköinen, yllättäen valkoinen laite, jonka keskellä on jalan mentävä tunneli. Pesukoneen edessä on yksijalkaisille tehty gynekologin tuoli. Istun tuoliin. Hoitajan kanssa yhteistyössä survotaan jalka luonnottomaan asentoon sinne tunneliin. Tuetaan se tyynyillä paikalleen. Kipu on aika mojova. Saan kuulokkeet korviini. Kuvaus voi alkaa. Tai ei voi. Jalkaa runnotaan parempaan asentoon vielä viisi kertaa.

"Seuraavaksi kuulemme Jean-Pierre Papinin soittavan Claude Makelelen 1723 rakennetuilla uruilla Michel Platinin sonetin seitsemälle sellolle ja viidelletoista kukkopillille. Musiikin sovitus Laurent Blanc." -Kehrää tekoaistillisesti hunajainen naisääni kuulokkeissani. Suljen silmäni. Musiikki on kuin hautajaisissa. Sieluni silmin näen arkkuni liukuvan hihnalla kohti Moolokin kidan ahnaita liekkejä. Huudan ajatuksissani hoitajarouvaa vaihtamaan kanavaa. Turhaan. Kukaan ei kuule.

Tunnin kuluttua hoitaja auttaa minut pois tunnelista ja tuolista. Olen kuulemma hyvä potilas.

Kiitän kohteliaasti.

Ulkona paistaa aurinko.

Viikon päästä on ortopedi.

Saa nähdä paistaako enää silloin.

Kyrpä.

11.9.2014. Torstai. H-hetkeen?

Ohjelma: 2xtunnin lenkki pyöräillen.

Sainko otsikolla huomiosi? Hyvä. Nyt. Tärkeää asiaa voimasanojen säestämänä. 

Kukaan ei ole kuolematon. Ei edes nuori pyöräilijä. Kiinnitin huomiota kanssaliikkujiin ajaessani tänään töistä kotiin. Vastaani ajoi pyörillä paljon koululaisia. Huomioita:

Ala-asteen pienimmät ajavat vielä jonossa. Päässä on kypärä. Fillareissa on viirejä ja härpäkkeitä. Pienet kulkijat näkyvät kauas. Tämä on hienoa. Lapsista pidetään huolta. Nämä juniorit kuitenkin katsovat silmä kovana vanhempia pyöräilijöitä.

Kaikista yli 12-vuotiaista vastaantulijoista ehkä kahdella kymmenestä oli päässään kypärä. Yhdellä kymmenestä oli pyörässään valo. Helvetin monella oli kädessään älypuhelin ja asiaa vieressä polkevalle. Tämä koski siis myös aikuisia.

Näin yhden kolarin ja ehkä 20 läheltä piti -tilannetta tunnin aikana. Ihan oikeasti aikuiset! Yrittäkää nyt jumalauta käyttää sitä kypärää: se parantaa monen ulkonäköä ja tukan voi kammata myös perillä. Ei myöskään haittaa odottaa niitä vihreitä liikennevaloja tai hidastaa risteyksissä. Lapset katsovat teistä mallia.   Se porukka ei tee niinkuin te sanotte. Se matkii teidän tekojanne.

Tiedän mistä puhun. Olen halkaissut kaatumalla 2 kypärää. Molemmat väistäessäni holtitonta vastaantulijaa. Kaikki eivät hallitse pyöriään yhtä hyvin. Aina voi tapahtua jotain yllättävää. Sitten sattuu. Ensin päähän ja sitten naamaan.

Olkaa esimerkkejä.

Hyvässä.

Ei aina ole niin kiire.

Otsaani kasvaneen kyrvän saa näppärästi piiloon kypärän alle.