Åke.

19.4.2014. Maanantai. H-hetkeen 40 päivää. Ohjelma: 2x75min rullaluistimilla.

Se on kesä. Jalka ei kestä juoksua. Pyörä jäi perjantaina töihin. Bussilla matkustaminen helteellä on ruttoa. Jäljelle jää rullaluistimet. Idea on sunnuntaina hyvä. Aamulla se hirvittää. Edellisestä luistimilla tehdystä lenkistä on noin vuosi.

6.30. Köytän jalkojani nelipyöräisiin itsensätelomisvälineisiin. En ole tyhmä. Laitan kypärän. Musat täysille. Pari hengitystä. Polkaisen itseni liikkeelle. Ensimmäisen kilometrin aikana meinaan kaatua ehkä 50 kertaa. Tämä ei välttämättä pääty hirveän hyvin.

Vähitellen tekniikka löytyy. Rytmi. Kroppa alkaa toimia. Vauhti tuntuu hyvältä. Nautittavalta. Olo on mahtava. Onko tämä tosiaan näin helppoa. Voiko sen juoksun vaihtaa luisteluun?

Lenkin ajatusketju: Jes! Tää on helppoa ja kivaa! Åke Blomqvist-henkinen tanssilanteeni heittää jalkaa toisen eteen suorastaan maagisesti! Kattokaas tätä! Meikä on liekeissä! ...Mikä toi on! Ai saatana! Tietyö! Mihin mun tasapaino katos! Vitunsaatananperkele! Laitan silmät kiinni! En laita! Korjausliike! Kohta sattuu! Eikä ihan vähän! Huh! ...Jes! Tää on helppoa jne...

En kaatunut kertaakaan. Ihmeiden aika ei näemmä ole ohi. Välillä homma toimi kuin Einsteinin ajatus. Välillä ei. Kokonaisuutena kokemus oli hieno. Korvaan toistaiseksi juoksun luistimilla. Oli tää sen verran kivaa.

Kesällä sitäpaitsi kuuluu luistella.

Menkää luistelemaan.

Krapula.

16.5.2014. Perjantai. H-hetkeen 43 päivää. Ohjelma: tv60 fillarilla ja lihaskunto. Eilen meni kaksi tunnin lenkkiä.

Päivälleen viisi kuukautta sitten minulla oli krapula. Duunin pikkujoulut. Pilkku Bottalla. Snagarilta foliotyyny. Kävely kirpakassa pakkasessa. Sohvalle nukkumaan. Aamupalaksi se edellämainittu valkosipuli-kurkkusalaattimälli pään alta. Aamulla täysin kykenemätön itsesääliä lukuunottamatta kaikkeen muuhun. Vitutti kuin pientä piripäistä oravaa.

Viisi kuukautta olen juonut kahvia. Paljon kahvia. Iltaisin myös kahvia. Huolimatta edellisestä herään yleensä viimeistään seitsemältä. Touhuan lapsen kanssa. Painun lenkille. Olen se pikku jyrsijä, jonka lääkitys on osunut kohdalleen. 

Tuntuu oikealta. Nautin urheilusta. Pitkästä aikaa. Pidän aamuista. Jopa maanantaisin. Elämässäni on rytmi. Perverssi sellainen. Morkkis siitä, että aamuisin herää aikaisin. Ei voi mitään.

En ole pahoillani.

Olen yllättynyt.

Aamulla lähden taas lenkille.

Sitten juon kahvia.

Elvis.

14.5.2014. Keskiviikko. H-hetkeen 45 päivää.

Ohjelma: 20km fillarilla kiihdyttäen. Lisäksi lihaskunto.

Olen hämmentynyt. Eilenkin pyöräily kulki kivasti. Siispä tänään lisäsin haastetta. Haasteeksi ei muodostunut vauhdin asteittainen lisääminen. Pyöräilykuntoni tuntuu olevan nyt paranemaan päin. Listasin pyöräilijän kolme suurinta haastetta. Ulkona paistaa aurinko. Sieluni on synkkä kuin Väyrysen vaalimuki.

Rotvallit ja kanttarit. Kaupunkisuunnittelijan ajatusketju. Tästä pääsee kadun yli liian kivasti. Laitetaan siihen tällainen näppärä kivinen töyssy. Siihen kelpaa sitten puhkoa kumeja ja soikistella (uudistan kieltä) vanteita. Jos oikein hyvä tuuri käy, niin huolimaton pyöräilijä saattaa pudota satulasta tangolle. Jos se on mies, niin se voi vaikka halkaista kiveksensä. Kaatua. Ai jeepeli. Kyllä me sitten poikien kanssa nauretaan.

Sauvojen kanssa rullaluistelija. Teiden ritari. Menee mielestään kovempaa kuin kukaan muu. Pyöräilijä, skootteri tai formula. Ihan sama muodostuuko siihen taakse jonoa. Jos joku tulee lähelle, niin käytetään koko leveyttä. Suihkitaan sauvoilla ihan saatanasti joka suuntaan. Tähtäin ohi yrittävän pinnojen välissä. Bonuksena kivat vyölaukut kanssakulkijan silmiä ärsyttämässä. Toisena bonuksena joskus koira kiinni vyössä tai kädessä. <3

Pöly. Jokaisen lenkin jälkeen pieni ihminen yskii harmaata mujua kauan ja hartaasti. Jatkuuko katujen hiekoitus toukokuun loppuun? Siltä tuntuu. Ilman aurinkolaseja ei näkisi eteensä. Tai ei näkisi. Kivien ropina linsseihin on lähes tauotonta.

Elvis käytti aurinkolaseja.

Minä myös.

Urpo.

12.5.2014 Maanantai. H-hetkeen 47 päivää.

Ohjelma: tunti pyörällä ja lihaskunto.

Alle 50 päivää jäljellä h-hetkeen. Olen hukannut reilun kymmenen. Ensin oli nilkka palasina (ei se juoksua tosin kestä vieläkään). Yksi pyörälenkki räntäsateessa. Seuraavaksi oksennustauti. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun uskalsin urheilla. 

Odotin päivän lenkkiä kauhunsekaisin tuntein. Ajattelin kuolevani. Mietin oloani siinä edellä mainitussa oksennustaudissa. Totesin, että niin huonona en lenkin jälkeen voi olla. Valentin Kononen oli urpo. Oksensi ja jatkoi urheilua. En pystyisi samaan ikinä. Ei onneksi tarvitse.

Lähdin liikkeelle. Petyin. Ei nimittäin tuntunut pahalta. Ihmiset urheilutekstiileissään tulivat selkä edellä vastaan. Pystyin kiihdyttämään vauhtia. Mitäs helvettiä. Onko joku asentanut ruhooni pohjakunnon jotenkin salaa. On se nyt saatana, kun ei pääse marttyyrinä kertomaan sankaritarinoita. En edes törmännyt mihinkään. 

Paska lenkki.

Tai sitten ei.

Kostoksi punnersin.

Comeback.

5.5.2014 Maanantai. H-hetkeen 54 päivää.

Ohjelma: varovainen 75min polkupyörällä.

Mies herää 6.30. Katsoo valmiiksi sängyn viereen laitettuja verkkareita ja pyöräilyrojuja. Ulkona sataa räntää. Voi perse. Maanantai. Henkinen ja fyysinen. Pitkät kalsarit. Lisäsukat. Pipo. Nilkkatuki pakataan reppuun. Töitä ei ilman sitä pysty tekemään.

Tuntuu maaliskuulta. On helvetin kylmä. Liukasta. Pimeää. Tuuli voimistuu. Tuntuu kuin räntämälli sataisi alhaalta ylöspäin. Jalka ihme kyllä tuntuu kestävän.

Kun keli on huono, niin ainoastaan ammattilaiset ovat liikkeellä. Kaikki tuntuvat menevän ohi. Paskaelvikset. Menkää muualle leuhottamaan. Silmiäkään ei voi sulkea, koska muuten ajaisi päin puuta. Jalat kramppaavat. Olo on vanha.

Vähitellen lihakset lämpenevät. Ajaminen alkaa tuntua mukavalta. Ohi menee joku lyhyissä pyöräilyhousuissa. Tundranpoika näemmä tarkenee. 

Viisi kilometriä ennen maalia huomaan etukumin tyhjenevän. Tiedän repussani olevan varagummin. Pysähdyn. Avaan repun. Löydän tyhjän sisäkumilaatikon. Strömsö on tänä aamuna jossain muualla.

Töissä otan mukillisen kahvia. 

Alkaa jo hymyilyttää.

Pallo.

26.4.2014. Lauantai. H-hetkeen 63 päivää. Ohjelma: työpaikkajoukkueiden salibandyn sm-turnaus.

25 vuotta sitten valmentaja kielsi pallopelit lupaavalta juniorilta. Viisas mies. Tänään oli sitten se päivä, kun tuon kiellon olisi pitänyt olla kirkkaana mielessä.

Työpaikkajoukkueiden salibandyturnaus. Reipashenkistä vesurihippaa aamusta iltaan. 8.30 palloiluhallin edessä on sankka savu. Entiset juniorit polttavat ketjussa tupakkaa keskittyessään peleihin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Omat odotukseni ovat korkealla. En ole vuosiin ollut näin hyvässä kunnossa. Juoksen junnuilta jalat alta. Joukkueeni tulee ottamaan historiansa ensimmäisen voiton. Kansa hurraa. Presidenttipari tulee kättelemään. Kyllä te tiedätte.

9.00. Eka peli. Jalka liikkuu ihan hyvin. Pallo ei pysy lavassa. Pää ei pysy mukana. Kivaa on. Kyllä tämä tästä. Kokeneemmilta pelaajilta sataa hyviä neuvoja.

9.16. Toista erää pelattu noin kaksi minuuttia. Laitakahina. Joku tuuppaa selästä. Kaadun. Jalka pettää alta. Yritän vielä, mutta jalka ei kestä. Näen silmissäni entisen valmentajani hymyn ja tunnen saman veikkosen kämmenselän napauttamassa takaraivoani. "Urpo."

Käyn kahdessa jälkimmäisessä pelissä yrittämässä jalka teipattuna. Ei kestä. En pysty kävelemään tai juoksemaan. Tää oli tässä. Taitaa olla lihaskuntoviikot edessä.

Vitun pallot.

Koska pääsee seuraavan kerran?

Jalka paketissa ja kipulääkettä naamarissa ei tunnu enää pahalta.

Suomalainen mies.

24.4.2014 Torstai. H-hetkeen 65 päivää.

Ohjelma: 2x60 min fillarilla todella rauhallisesti, 30min liikkuvuus.

Suomalainen mies ei puhu. Eikä pussaa. Ei tanssi selvänä. Ei itke kuin koiransa haudalla tai hävityn jääkiekko-ottelun jälkeen. Eikä ainakaan venyttele tehtyään urheilusuorituksen.

Minuun pätee listan viimeinen kohta. Tajusin sen tänään. Korjasin tilanteen. Lämmitin lihakset tunnin lenkillä. Aloin käydä läpi kroppaa urheiluvuosinani oppimillani venytyksillä. Tai yritin. En ihan ole yhtä notkea kuin 20 vuotta sitten.

Vesikauhuisen partamakin (hurja elukka) raivolla yritin vääntää itseäni venytysasentoihin. Ei ollut helppoa ei. Rautakanki olisi taipunut sujuvammin. 

Puoli tuntia on hurjan pitkä aika ihmisen piinata itseään. Lopputulema oli kuitenkin hyvä: Sain varpaistani kiinni. Melkein itkin ilosta. 

Täytyy ottaa venyttely ohjelmaan joka päivä. Ehkä se muuttuu hauskaksi. Tai edes siedettävämmäksi.